Helga Niitamo ja Eino Papinniemi kertovat, että yhdeksänkymppisiä juttukavereita voi olla joskus vaikea löytää. Papinniemi on kuitenkin tavannut samaa ikäluokkaa olevia esimerkiksi keilahallilla.
Ei keltanokille! – Munkkivuoren kirkolla kokoontuu kerho, jonne alle 90-vuotiailta on pääsy kielletty
Kun yhdeksänkymppiset puhuvat keskenään, jutut kääntyvät usein muistoihin tai harrastuksiin. Sairauksista ei yleensä puhuta.
Nyt on kyllä sen näköistä porukkaa, että tekisi mieli kysyä paperit! Munkkivuoren seurakuntasalissa kerran kuukaudessa kokoontuvan keskustelukerhon ikäraja on 90 vuotta, mutta pöydän ympärille saapuu niin skarpin, ryhdikkään ja siloposkisen näköistä porukkaa, että alkaa vähän epäilyttää. Ehkä syytä onkin: Helga Niitamo myöntää, että kun hän tuli keskustelukerhoon ensimmäistä kertaa, hän ei ollut vielä täyttänyt yhdeksääkymmentä.
Muut kerholaiset epäilevät erityisesti Eino Papinniemen ikää. Papinniemi nimittäin kertoo, että on nyt jättänyt metsästyksen ja golfin, mutta käy yhä lähes päivittäin kävelylenkillä, joskus yksin, joskus “naapuriportaan papparaisen” kanssa. Mutta ei, ei hänkään ole liian nuori tähän seurueeseen. Tänä vuonna täyteen tulee 92 vuotta.
Yhdeksänkymppisten keskustelukerho on kokoontunut Munkkivuoren kirkolla vuodesta 2014. Luonnollisesti porukka on vähän vaihtunut, mutta alusta saakka mukana on ollut Munkkiniemen seurakunnan diakonissa Leena Leppilahti, vapaaehtoistyöntekijä Leena Pietinen ja kerhon vanhin kävijä, nyt 95-vuotias Ilona Halonen. On oikeastaan hänen ansiotaan, että kerho on olemassa.
– Olin kerran yksin kävelyllä ja pysähdyin kirkon tienoilla. Aloin miettiä, kuinka moni yhdeksänkymppinen silläkin hetkellä istui yksin kotona. Otin yhteyttä seurakunnan diakonissaan, että yhdeksänkymppisille pitäisi olla oma kerho, Halonen kertoo.
Munkkiniemen peruspiirin alueella, johon kuuluu 18 029 asukasta, yli 90-vuotiaita on tällä hetkellä 346. Kerholaiset tulevat paikalle kävellen tai jos tarve vaatii, kimppataksilla, jonka diakonissa Leena Leppilahti järjestää tapaamisviikolla. Kokoontumiset alkavat pienellä hartaushetkellä. Sen jälkeen kahvitellaan ja jutellaan.
– Aika paljon on puhuttu sotavuosista. Kerhossa puhutaan myös lapsuuden asioista, ja työelämästä. Sairauksista kerhossa ei juurikaan puhuta, Leppilahti sanoo.
Kahvittelemassa Eino Papinniemi, Ilona Halonen, Gun Järnström, Marjatta Lahtinen, diakonissa Leena Leppilahti ja Salli Ulvinen.
Kaikkeen ei enää pysty
”Päivä vain ja hetki kerrallansa” ja ”Kiitos sulle Jumalani” – alkuhartauden virret kieltämättä sopivat tälle porukalle.
Sitten juodaan kahvia ja diakonissa Leena Leppilahti ehdottaa pientä kuulumiskierrosta. Nyt kun kerhossa on muutama ylimääräinen vieras, osa haluaa kertoa vähän enemmänkin elämästään. Ihan päivänkohtaisia kuulumisiakin jaetaan.
– Sulatin tänään pakastimen, koska ajattelin, että voi olla viimeisiä kunnon pakkaspäiviä tänä talvena, Marjatta Lahtinen kertoo.
Lahtinen on ollut mukana Merimieskirkkopiirissä ja järjestänyt kirkkokahveja.
– Minulla on ollut taipumuksena löytää ihmisiä, joita olen voinut auttaa, hän sanoo.
Kirkkokahvijärjestelyistä hän on nyt luopunut, koska ei tohdi enää yli yhdeksänkymppisenä mennä mukaan. Apua, vieläkö tuossa iässäkin pitää miettiä, mitä muut ajattelevat? Eikö silloin kannattaisi tehdä juuri sitä, mitä huvittaa?
– No juu, mutta kun ei enää pysty kaikkeen, Lahtinen vastaa.
Aika kuluu nopeasti. Päivät, viikot ja vuodet menevät entistä nopeammin. - Eino Papinniemi
Muut tuntuvat tietävän, mistä hän puhuu.
– Minulta ovat jääneet iän myötä pois käsityöt, Helga Niitamo sanoo.
Ei täällä silti surkutella. Ehkä se on osa pitkän iän salaisuutta.
– Usein mietin, miten minun elämäni onkin mennyt näin hyvin. Tunnen syvää kiitollisuutta, Ilona Halonen toteaa.
Marjatta Lahtinen (kuvassa oikealla harmaassa puserossaan) kertoi hyödyntäneensä pakkaspäivän ja sulattaneensa pakastimen.
”Yhtä hyvin voisin olla kahdeksankymppinen”
Puheenaiheet risteilevät. Välillä puhutaan kävelyn merkityksestä terveydelle. Hetken päästä pohditaan, olisiko brunssille mitään parempaa ja suomenkielisempää sanaa.
Helga Niitamo haluaa lukea muille kirjeen, jonka sai äidiltään vuonna 1948, vähän sen jälkeen kun oli muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Se herättää muissakin muistoja. Enää ei kukaan taida kirjoittaa noin kauniita ja pitkiä kirjeitä.
Helga Niitamo ja Eino Papinniemi toteavat, että kun yhdeksänkymppiset tapaavat, he palaavat mielellään vanhoihin muistoihin.
Harrastukset ovat yksi vakiopuheenaihe. Niitamo on entinen äidinkielenopettaja ja lukee yhä paljon, vaikka sitten suurennuslasin kanssa. Papinniemi harrastaa liikuntaa, ja ostarilla käydessään hän tapaa usein jonkun tutun kasvon. Välillä hän katsoo televisiota. Lukeminen on vähän jäänyt, mutta Aku Ankka hänelle tulee yhä.
Lopuksi on pakko kysyä, miltä tuntuu olla yhdeksänkymppinen ja miten aika nykyään kuluu.
– Ei sitä ikää tule ajatelleeksi. Yhtä hyvin voisin olla kahdeksankymppinen, Helga Niitamo kuvailee.
– Aika kuluu nopeasti. Päivät, viikot ja vuodet menevät entistä nopeammin, Papinniemi sanoo.
– Nopeasti. Niin minustakin, Niitamo säestää.
Yhdeksänkymppinen ei ole harvinaisuus
Vuoden 2017 lopulla 90–99-vuotiaita oli Suomessa 48 520 ja 100 vuotta täyttäneitä 854. Pitkäikäisiä naisia oli huomattavasti enemmän kuin miehiä.
Yhdeksänkymppisten määrän kasvu näkyy myös ajokorttitilastoissa. Vuoden 2019 alussa noin 4 600:lla yli 90-vuotiaalla oli ajokortti. Määrä on yli kymmenkertaistunut viidessä vuodessa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Suomen ensimmäinen vanhusasiavaltuutettu Päivi Topo ihmettelee, miksi keskustelua vanhusten palveluista leimaa aina pula – ”Kyse ei ole siitä, ettei rahaa olisi”
AjankohtaistaPäivi Topon mielestä kaikkein vanhimmilla on kristallisoitunutta älyä, jonka vuoksi heidän ajatuksiaan pitäisi kuunnella paljon enemmän.
