Sama ihminen voi olla toisaalta hyvin herkkä, mutta myös tavattoman vahva. Kuten skitsoaffektiivista häiriötä sairastava Lyyti Laukka.
Ensin alkoi viiltely, sitten tulivat ilkeät äänet – nyt Lyyti Laukka on harhojen herra ja tuntee myös hyvää, vaikka skitsoaffektiivinen häiriö ei katoa koskaan
Kuvittele, että korvissasi soi kovalla radio, jota ei mitenkään saa hiljennettyä. Ilkeät ja pahantahtoiset äänihallusinaatiot ovat kiusanneet Lyyti Laukkaa parikymppisestä asti.
Lyyti Laukka on 33-vuotias nuori nainen, jolle haastattelua edeltävänä päivänä tuli ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen olo, että hänen pitää viiltää itseään.
– Olin että nyt en tee tällaista, kipitin kauppaan, ostin karkkia ja sitten söin sitä. Juttelin muutaman läheisen kanssa, kuuntelin musiikkia ja äänikirjaa. Olo meni sillä ohi ja nukahdin.
Lyyti sairastaa skitsoaffektiivista häiriötä, johon kuuluu skitsofrenian oireiden lisäksi maniaa tai masennusta. Diagnoosin hän sai kahdeksan vuotta sitten. Sama ihminen voi olla toisaalta hyvin herkkä, mutta myös tavattoman rohkea ja vahva. Juuri tällainen on Lyyti Laukka, josta Jose Riikonen on kirjoittanut kirjan Kun mieli hajoaa – Lyytin tarina (Like).
Teos kertoo sairaudesta, josta ei parannuta.
Ulkopuolisuuden tunteet, häpeä ja syyllisyys alkavat hajottaa
Lyyti Laukka oli jo lapsena erityisen herkkä ja tarkka aistimaan perheensä tunnelmia. Kun kodin ilmapiiri alkoi huonontua ja Lyyti sen myötä oireilla, hänen raskasta työtä tekevä äitinsä ahdistui ja alkoi hakea alkoholista helpotusta. Myös perheen isä tuskastui. Asioista ei kuitenkaan puhuttu, koska siihen ei Lyytin perheessä oltu totuttu. Äidin hätä sai Lyytin olon entistä huonommaksi.
Lyyti rakasti uimista ja oli siinä näppärä, mutta esimerkiksi pyörällä ajaminen alkoi luonnistua myöhemmin kuin ikätovereilla. Koululiikunta oli Lyytin motoriikalle haasteellista. Hän oli se lapsi, joka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen. Lyyti alkoi kokea ulkopuolisuutta, yhä lisääntyvää häpeää ja syyllisyyttä.
Kun mieli hajoaa -kirjan on kirjoittanut helsinkiläinen vapaa toimittaja Jose Riikonen (oik.).
Lyyti yritti selvittää asioita omassa pikku päässään, koska hän ei voinut kertoa niistä kenellekään. Hän ahdistui entisestään ja alkoi tuntea olevansa outo, raskas ja paha tyttö – ja jotenkin syypää ongelmiin. Kuudennella luokalla Lyyti pudotteli koulun käytäville lappuja, joissa luki “haluun kuolla”. Kolmetoistavuotiaana Lyyti löysi keinon, jolla purkaa masennustaan eli tukahdutettua, sisäänpäin kääntynyttä raivoa. Hän alkoi viillellä itseään.
– Kun sattui niin paljon sisälle, ajattelin, että kun satuttaa itseään ulkoisesti, niin se ehkä auttaisi myös henkiseen kipuun.
Apu oli kuitenkin lyhyt ja hetkellinen.
Perhe olisi tarvinnut kokonaisvaltaista tukea
Lyyti Laukan perhe olisi tarvinnut kokonaisvaltaisempaa tukea, sillä kun yksi voi huonosti, kärsivät siitä kaikki muutkin. Kukaan ei kysynyt vanhemmilta, mitä heille kuuluu. Erityisesti Lyytin äiti jäi kovin yksin.
– Äitini kaipaa vieläkin sitä, että hänet otettaisiin huomioon, ei pelkästään minun ongelmiani.
Parasta apua olisi ollut, että asioista olisi voitu puhua avoimesti ja kertoa vapaasti, että jotain on vialla. Lyytin lapsuudessa mielenterveyden ongelmat olivat kuitenkin suurempi tabu kuin nyt.
Mulla oli ihan suunnaton häpeä siitä diagnoosista.
Lyyti sai ensimmäisen diagnoosinsa teininä jouduttuaan psykiatrisen sairaalan osastolle. Paperissa luki psykoottinen masennus. Mitään fysiologista vikaa ei löytynyt, ja testien mukaan hän oli älykäs tyttö.
– Mulla oli ihan suunnaton häpeä siitä diagnoosista. Ei se muuttanut tilannetta mitenkään muuten kuin että lääkitys alkoi.
Lyyti oli osastolla pitkään ja pitää kokemusta hyvänä, sillä siellä hänet huomioitiin ja huomattiin eikä hänen tarvinnut kannatella asioita ja muita ihmisiä. Hänen tilansa kuitenkin hiljalleen huononi.
Kun Lyyti muutti Helsinkiin 2014, alkoi hänen todellisuudentajunsa hämärtyä. Hän alkoi kuulla ääniä. Pehmolelut rupesivat puhumaan.
– Pikkuhiljaa ääniä vain alkoi hiipiä mieleen, Lyyti muistelee.
Äänet olivat ilkeitä ja niistä tuli entistä pahempi olo. Niitä on vaikea konkreettisesti kuvailla, mutta melko lähellä on mielikuva korvissa kovalla soivasta radiosta, jota ei mitenkään saa hiljennettyä.
Lyytin elämä täyttyi sairaalareissuista ambulanssilla tai poliisien kyydissä. Niitä kertyi muutaman vuoden sisällä satoja. Hänelle kokeiltiin sähköhoitoa, mutta sekään ei saanut ääniä kaikkoamaan. Äänet tulivat aivan yllättäen, missä tahansa tilanteessa, jossa mielen sietoikkunan tasapaino heitti.
– Jos olin väsynyt tai nälkäinen, jos tuli huonoja muistoja tai äiti oli humalassa tai vaikka syntyi jotain kitkaa kavereiden kanssa, niin sitten ääniä tuli, Lyyti kertoo.
Liki kahdeksan vuotta sitten Lyyti hyppäsi junaan ja päätyi Seinäjoelle. Sielläkin hän joutui sairaalaan. Lääkäri teki diagnoosin skitsoaffektiivisesta häiriöstä, joka on skitsofrenian kirjon sairaus. Siihen kuuluvat usein ahdistavat ja pelottavat harhat, joista Lyytin kokemat äänihallusinaatiot ovat yleisimpiä.
Sairautensa ennustetta kysyttäessä lääkäri totesi hänelle, että jos elät nelikymppiseksi, niin sitten alkaa helpottaa. Vuosien aikana Lyyti muutti tehostetun asumisen yksiköstä palvelukotiin. Vuonna 2021 hän päätti lopulta yrittää yksin asumista, vaikka lääkäri ei sitä suositellut.
Helsinkiläiset ja sairaalapapit saavat kiitosta
Lyyti Laukka sai äänien takia usein psykoottisia kohtauksia. Vaikka psykoosikohtaus saattaa ulospäin näyttää hurjalta, jopa pelottavalta, hän on saanut tuntemattomilta ohikulkijoilta apua. Erityisesti hän mainitsee helsinkiläiset, jotka uskalsivat lähestyä häntä ja auttaa.
– Olen kohdannut ihan mahtavia ihmisiä. Jos olen ollut jossain kadulla, niin toki ihmisiä menee ohikin, mutta suurimmassa osassa tapauksista melkein heti joku on pysähtynyt ja kysynyt, onko kaikki hyvin. Sitten he ovat monin eri keinoin yrittäneet auttaa minua.
Myös suhde kirkkoon ja seurakuntiin alkoi Helsingissä myönteisesti.
– Kampin kappelin työntekijä oli ensimmäinen ihminen, joka minua auttoi. Se loi tavallaan Helsingin seurakuntiin semmoisen siteen, että tunnen, että täällä saa kirkolta apua.
Vaikeimpien vuosien aikana Lyyti päätyi usein juttelemaan sairaalapapin kanssa. Hän koki saavansa keskusteluista niin paljon iloa, hyötyä ja lohtua, että alkoi itsekin suunnitella papin uraa. Lyyti lähti opiskelemaan teologiaa, sillä halusi auttaa toisia samoin kuin häntä oli autettu.
– Se oli päätavoitteeni tai -haaveeni silloin. Sittemmin suunnitelmani muuttui, sillä ajattelin, ettei oma uskoni ole tarpeeksi vahva. Ja kun eräs pappi väitti työn olevan lähinnä paperitöitä, aloin ajatella toisin, Lyyti muistelee.
Joskus Lyyti miettii, että jos Jumala on olemassa, miksi hän sallii ihmisten kärsimyksen ja kaiken pahan, esimerkiksi hänen sairautensa. Mutta menneenä viikonloppuna fiilis oli valoisampi. Hän kuunteli kristillistä musiikkia ja koki saavansa tukea jostain kauempaa.
Äänten kanssa voi oppia elämään
Kaksi vuotta sitten Lyytin ystävä teki itsemurhan. Harhat laukesivat taas ja äänet tulivat hyvin syyttävinä ystävän kuoleman vuosipäivänä.
– Tuli sellainen ikävä, syyllinen olo, että miksi en ole voinut estää tätä tapahtumaa. Ja siitä sitten lähti kierre, että koska hän on kuollut, olen varmasti tehnyt jotain väärin. Hän ei olisi kuollut, jos olisin tehnyt jotain toisin.
Normaalisti ihminen voi järkeillä, ettei esimerkiksi läheisen ihmisen vakava sairaus ole hänen syytään. Mutta jos tilanne on huono ja aivokemia ei ole kunnossa, voi ajatukseen jäädä jumiin. Lyytille tehtiin toistakymmentä pakkohoitolähetettä kevään 2024 aikana. Äänet eivät jättäneet häntä rauhaan ja hänellä oli todella paha olo. Tällä kertaa hän kuitenkin tarttui siihen hyvään, mitä elämässä oli silloin, kun äänet eivät olleet läsnä.
Lyyti Laukan kokemus on, että huonon olo iskiessä parhaiten auttaa puhuminen perheen tai ystävien kanssa.
– Vaikka ääniä oli, en ollut koko ajan niiden vanki. Oli myös hyviä hetkiä. Äänien kanssa voi opetella elämään.
Skitsoaffektiivinen häiriö aaltoilee, eikä sen hyviä ja huonoja kausia voi kontrolloida. Omaa mieltään pystyy kuitenkin treenaamaan ja Lyytillä on konkreettisia keinoja katkaista huono olo ja pysäyttää äänet.
– Voin esimerkiksi lukea, kirjoittaa, kuunnella äänikirjaa tai musiikkia ja laulaa. Tärkeämpää kuitenkin on soittaa jollekin ja jutella asiasta.
Lääkkeet auttavat omalta osaltaan, mutta paras apu on puhuminen perheen tai ystävien kanssa. Haastattelua edeltävänä iltana Lyyti turvautui kikkaan, mikä toimii hyvin, mikäli tilanne on todella paha ja täytyy saada nopeasti katkaistua.
– Eilen ei ollut ääniä, mutta ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen tuli olo, että minun pitää viiltää.
Lyyti päätti toisin, meni kauppaan ja kävi kuten jutun alussa kerrottiin. Paha olo meni ohi. Edellisen kerran Lyyti joutui päivystykseen joulukuussa, eikä ambulanssikaan ole käynyt hänen luonaan tänä vuonna kuin kaksi kertaa.
– Tuntuu hyvältä, kun itse saa huomata, että pystyy vaikuttamaan asioihin ja saa tilanteen keskeytettyä. Tiedän, että kun olen kerran selvinnyt, selviän seuraavallakin kerralla. Olen tavallinen ihminen, joka elää haasteiden kanssa. Joskus ne ovat vaikeampia, joskus helpompia, ja voi olla, että jossain vaiheessa niitä ei enää ole ollenkaan. Tai sitten niitä on, Lyyti toteaa.
Jokaisen skitsofrenia on erilainen
Noin 1 prosentti ihmisistä sairastuu skitsofreniaan, ja noin 5–20 prosenttia sairastuneista palautuu oireettomiksi. 20–40 prosentilla skitsofrenia jatkuu eriasteisena, vakavanakin, vuosia tai vuosikymmeniä. Emme tiedä, mikä aiheuttaa skitsofreniaa tai skitsoaffektiivista häiriötä, emmekä tiedä, miten sen voisi parantaa. Jokaisen sairaus on omanlaisensa ja vaikeusasteeltaan erilainen: ei ole kahta samanlaista skitsofreniaa kuten ei ole kahta samanlaista masennusta. On vain ihminen, jonka mieli on järkkynyt omanlaistensa syiden vuoksi omalla tavallaan.
Lähde: Jose Riikosen kirja “Kun mieli hajoaa – Lyytin tarina”.
Kirja-arvio: Lyytin tarina vie mukanaan kohti toivoa
Kun mieli hajoaa -kirjaa lukiessa iho nousee välillä kananlihalle. Skitsoaffektiivista häiriötä sairastavan Lyyti Laukan kokemat psykoosikohtaukset, kuulemansa pirullisen ilkeät äänet ja näiden aikaansaamat seuraukset, kuten kadulla alasti riisuutuminen tai itsensä viiltely, kuvautuvat niin raakoina, rehellisenä ja liki inhorealistisen fyysisinä.
Kertomus Lyytin elämästä etenee kronologisesti, mutta rinnalla Jose Riikonen kertoo nykyhetkeen sijoittuvan automatkan Lyytin äidin luokse. Näiden kahden tarinakerroksen lomaan Riikonen on pudotellut jopa hieman hirtehiseen sävyyn kerrottuja, kiinnostavia ja faktapohjaisia historiatietoja mielen sairauksien hoidosta ja lääkehoidon kehityksestä kautta aikojen.
Riikonen kuljettaa Lyytin tarinan juonta kuin taitava elokuvaohjaaja. On pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja kuten elokuvaa katsoessaan ihastuu päähenkilöön ja haluaa hänen selviävän voittajana, kävi samoin Lyytin tarinan kohdalla. Mutta skitsofrenian kohdalla emme saa sellaista onnellista loppua, missä kaikki muuttuu iloksi ja henkilö paranee. Niin kuin monen muunkin mielen sairauden kanssa, sen kanssa on pakotettu pysymään yhdessä elämän loppuun asti. Lyytin tarinan onnellisessa lopussa ei olekaan kyse siitä, poistuuko sairaus vaan siitä, miten sairautensa lopulta hyväksyy osaksi elämää.
Kun mieli hajoaa – Lyytin tarina on kaikessa rajuudessaan paikoin sydänraastavan surullinen. Teoksen syvimmistä syvintä pimeyttä kuvaavista hetkistä huolimatta siitä jää päällimmäiseksi tunteeksi toivo. Ja äidinrakkauden valtava voima, kun on kyse taistelusta vakavan sairauden kanssa. En voi paljastaa, miten kirja päättyy, mutta kuten parhaimmissa elokuvissa, nousee tämänkin lopussa kyyneleet silmiin.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Tuntui, etten ikinä pääse porukoihin” – Vaikeina teinivuosina seurakunta oli laulaja-lauluntekijä Lyytille henkireikä
Hyvä elämäNuorena Lyyti koki yksinäisyyttä ja pelkäsi kuolemaa, mutta löysi seurakunnasta sosiaalisen turvapaikan, jossa saattoi käsitellä elämän ja kuoleman kysymyksiä. Nyt hän opettelee yhteisöllisyyttä ja laulaa ystävyydestä ja välittämisestä, kun hyvinvointiyhteiskunta näyttää murenevan silmissä.
