null Lukiolaiset uupuvat ennätysvauhtia, koska nuoruuden huolettomuudelle ei jää riittävästi tilaa – ”Ajattelin, että en selviä lukiosta hengissä”, sanoo keväällä valmistunut Anna

Lukiolaiset uupuvat ennätysvauhtia, koska nuoruuden huolettomuudelle ei jää riittävästi tilaa – ”Ajattelin, että en selviä lukiosta hengissä”, sanoo keväällä valmistunut Anna

Anna tavoitteli lukiossa kiitettäviä arvosanoja, kunnes mielenterveys petti. Opinto-ohjaaja Liisa Huhdan mukaan lukiolaisten uupumisen taustalla on useita koulutuspolitiikan epäonnistumisia.

Kun Anna aloitti lukion ­syksyllä 2018, hän huomasi nopeasti, ­että voimat eivät riittäneet kunnolla koulunkäyntiin, vaikka elämässä ei ollut mitään muuta.

– Tein läksyjä yömyöhään ja nukuin vähän. Tämä johti oravanpyörään: keskittymiskyvyn palautuminen valvomisen jälkeen vei aikaa, ja seuraavan päivän läksyjen teko viivästyi. Aika pian aloin olla tosi stressaantunut ja masentunut, Anna sanoo.

Annan kouluväsymys ei alkanut lukion pulpetissa, vaan oireili jo yläkouluvuosina. Kouluahdistuksen pohja alkoi rakentua jo ekaluokkalaisena, kun tunnollinen tyttö huomasi, että voi ilahduttaa opettajaa ja vanhempiaan hyvillä pisteillä. Vähitellen siitä kehittyi ajatus, että hänen velvollisuutensa on saada hyviä arvosanoja.

– Minulle oli kehittynyt jo peruskoulun alusta lähtien selvä käsitys siitä, että minun pitäisi saada vain parhaita arvosanoja ja olla kympin tyttö.

Täydellisyyden tavoittelu vaati työtä. Anna kertoo, ettei harrastanut peruskoulun ohella mitään muuta. Koulupaineet syntyivät siitä, että hän yritti näyttää ulospäin menestyvältä ja pärjäävältä.

– Ahkera läksyjen teko ei johtunut siitä, että halusin panostaa kouluun. Koin, että minulla ei ollut oikeutta muuhun kuin parhaisiin arvosanoihin. Ne olivat minun arvoni mittari.

Suurten kaupunkien lukiolaiset väsyvät muita useammin

Pitkittyneestä väsymyksestä, liian ­täysistä päivistä ja tunneille nukahtelusta on tullut arkipäivää Suomen lukioissa. Tämä käy ilmi opinto-­ohjaaja Liisa Huhdan tuoreesta tietokirjasta ­Uupuneet nuoret pärjääjät (Bazar 2022). Uupumus ei ole lukiolaisten ainoa oire: Huhdan mukaan masentuneita, ahdistuneita ja paniikki­oireista kärsiviä nuoria on kouluissa niin paljon, että yksikään opettaja ei ole enää pitkään aikaan opettanut ryhmää, jossa kukaan ei oireilisi.

Kouluterveyskyselyjen mukaan Suomesta ei löydy paikkakuntaa, jossa uupuneiden lukiolaisten määrä ei olisi lisääntynyt. Eniten väsyneitä on suurissa kaupungeissa. Eniten oireilevat tytöt ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat, mutta pojatkaan eivät ole suojassa.

Välillä tuntuu, että opinto-ohjaajan työstä iso osa on koulutuspoliittisten virheiden paikkailua.

- Liisa Huhta

Vuonna 2021 lähes puolet lukiota käyvistä tytöistä koki uupumusasteista väsymystä, Helsingissä yli puolet. Lukiolaispojista uupumusoireita on joka neljännellä.

Keväällä 2019 Helsingin Sanomat teetti kyselyn lukiolaisille, joiden kouluun vaadittiin yli yhdeksän keskiarvo. Tulokset olivat samansuuntaisia mutta vielä karumpia kuin kouluterveyskyselyissä ja opetusministeriön selvityksessä: kuormittavaa jatkuvaa stressiä oli kokenut 59 prosenttia vastaajista.

Nuorten uupumista käsittelevien kyselytutkimuksien lisäksi Huhta perehtyi tutkimuskirjallisuuteen ja haastatteli 35:tä nuorta, joista parikymmentä kävi lukiota, osa oli jo valmistunut ja pari keskeyttänyt lukion.

Huhta jaotteli uupuneiden nuorten tarinat viiteen eri ryhmään: akateeminen suorittaja, tunnollinen yksinäinen, kaikessa aktiivinen, sinnittelijä ja maailmanparantaja. Tarinoita yhdistää se, että nuorelta puuttuu sellainen elämänkokemuksen antama mitta, joka kertoisi, mikä on hänen kohdallaan riittävää ja kohtuullista.

– Näen vastaanotoillani, miten aikuisten huoli tulevaisuudesta siirtyy nuoriin, sanoo lukion opinto-ohjaaja Liisa Huhta.

– Näen vastaanotoillani, miten aikuisten huoli tulevaisuudesta siirtyy nuoriin, sanoo lukion opinto-ohjaaja Liisa Huhta.

Vika ei ole nuorissa, vaan kasvaneissa vaatimuksissa

Liisa Huhdan viesti nuorille ja heidän vanhemmilleen on se, että vika ei ole uupuvissa nuorissa, vaan yhä uusia vaatimuksia nuorten harteille kasaavassa yhteiskunnassa ja koulujärjestelmässä. Siksi tilanteen korjaaminen on aikuisten tehtävä.

Kirjassaan Huhta käsittelee muun muassa yksilö- ja suorituskeskeisen arvomaailman voimakasta tunkeutumista kouluihin sekä jatkuvia koulu-uudistuksia, joiden seurauksena lukio-opintoihin on mahdutettu epärealistinen määrä sisältöjä.

Lukiolaisten jaksamista kuormittaa esimerkiksi nykyinen kurssimuotoinen ja luokaton lukio, jossa opettajat ja opiskelutoverit vaihtuvat seitsemän viikon välein. Erityisesti suurissa lukioissa yhdellekään opettajalle ei välttämättä synny kokonaiskuvaa nuoren edistymisestä tai tuen tarpeista, ja toisiin nuoriin ystävystyminen ja tuen saaminen voi olla kiven takana.

Päällekkäisten uudistusten seurauksena nuoret voivat Huhdan mukaan aiempaa huonommin. Yhä useampi heistä käy lukiota kolmen vuoden sijasta neljä vuotta ja pitää sen jälkeen välivuoden toipuakseen väsymyksestä.

– Välillä tuntuu, että opinto-ohjaajan työstä iso osa on koulutuspoliittisten virheiden paikkailua.

Huhta kiinnittää huomiota myös siihen, että nykyinen koulujärjestelmä korostaa pitkän tähtäimen tavoitteiden asettamista yhä nuorempana ja kehottaa nuoria ottamaan vastuulleen asioita, joihin heillä ei ole kehitysvaiheensa vuoksi vielä edellytyksiä.

– Näen vastaanotoillani, miten aikuisten huoli tulevaisuudesta siirtyy nuoriin ja saa heidät luulemaan, että lukiovuosina tehdyt valinnat ratkaisevat tulevaisuuden peruuttamattomasti. En ole nähnyt yhdenkään nuoren pilaavan elämäänsä väärillä lukion kurssivalinnoilla, mutta suorittamisen ja pärjäämisen eetokseen kasvanut nuori ei tiedä muusta.

Lyhytterapiassa tarjottiin nopeita ja helppoja ratkaisuja

Lukiossa Annan koulupäivät kestivät seitsemästä kahdeksaan tuntiin, ja niiden jälkeen hän teki vielä läksyjä usean tunnin ajan. Ensimmäisenä syksynä hän meni koulupsykologin puheille, joka kirjoitti lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle.

Pahaan oloon ei kuitenkaan löytynyt helpotusta. Annan mukaan lääkärit eivät ottaneet hänen pahoinvointiaan todesta hyvien arvosanojen vuoksi eivätkä keskittyneet oikeasti kuuntelemaan häntä.

– Näkökulma oli tosi pinnallinen. Nuorisopsykiatrian poliklinikalla aloitettiin lyhytterapia, mutta koin, etten saanut puhua niistä asioista, mistä halusin. Pitkän ajan kuluessa muodostuneet ongelmat pyrittiin ratkaisemaan tosi nopeasti ja helposti. Minulle sanottiin, että käy kävelyllä, mene ajoissa nukkumaan ja ajattele positiivisia asioita.

Sain käytännössä pelkkiä kymppejä mutta tunsin riittämättömyyttä ja koin, ettei minulla ollut mitään kontrollia omaan elämääni.

- Anna

Ahdistavalta tuntunut kouluarki jatkui. Anna alkoi valvoa öisin ja piti itseään hereillä nopeiden välipalojen ja suklaan avulla. Ensimmäisen vuoden keväällä hän havahtui kilojen kertymiseen.

– Sain arvosanoiksi käytännössä pelkkiä kymppejä mutta tunsin riittämättömyyttä ja koin, ettei minulla ollut minkäänlaista kontrollia omaan elämääni. Pelkäsin, että kaikille paljastuu, etten ole oikeasti hyvä missään.

Yksi asia, jota Anna pystyi kontrolloimaan, oli oma paino. Hän vähensi syömisen minimiin ja alkoi treenata kuntosalilla useita tunteja monta kertaa viikossa. Kuntopyörän polkeminen auttoi pysymään hereillä, kun hän opetteli ruotsin kielen sanoja.

Muistikuvat ensimmäisen vuoden keväältä ovat sumuisia. Anna keskusteli uupumuksestaan opinto-ohjaajan kanssa, ja he sopivat lukujärjestyksen keventämisestä. Fysiikka ja kemia jäivät pois ja yhden kielen kursseja vähennettiin. Ylioppilaaksi valmistumisen tavoitetta siirrettiin puoli vuotta myöhemmäksi.

Koulupäivät kevenivät, ja koulun tuottama stressi väheni. Edessä oli kesätauko, ja Anna päätti mennä töihin väsymyksestään huolimatta. Varsinaista lomaa hän piti yhden viikon.

– Kesän aikana tapasin nykyisen poikaystäväni, joka on pystynyt auttamaan minua kaikkia ammattilaisia paremmin. Syömishäiriö rauhoittui, kun aloin nähdä elämässäni myönteisiä asioita ja koin, että haluan oikeasti elää.

Toisen opiskeluvuoden aikana Anna aloitti psykoterapian, jossa hänen ongelmansa ja hoidon tarpeensa otettiin todesta. Työskentely omien asioiden kanssa pääsi vihdoin alkamaan. Anna alkoi syödä säännöllisesti ja tunsi voivansa paremmin.

Hetken kaikki näytti lupaavalta, mutta sitten tapahtui kaksi asiaa, jotka romahduttivat Annan hyvinvoinnin. Vuodenvaihteessa nuorisopsykiatrinen poliklinikka lopetti Annan hoitokontaktin. Sitten alkoi ensimmäinen koronakevät.

– Olin juuri ehtinyt rakentaa jaksamiselleni haurasta pohjaa ja aloin päästä jaloilleni, kun koronarajoitukset katkaisivat kaikki rutiinit ja sosiaaliset suhteet. Jos olisin ollut terve, korona-aika ei olisi vaikuttanut minuun niin voimakkaasti, mutta siinä tilanteessa en pärjännyt.

Anna jatkoi psykoterapiaa etäyhteyden avulla, mutta nuorisopsykiatrisen poliklinikan vetäytymisen vuoksi hänellä ei ollut hoitavaa lääkäriä, joka olisi huolehtinut lääkityksestä ja seurannut hänen vointiaan.

– Sain pikkuhiljaa käsiteltyä itsetunto-ongelmiani ja traumojani, mutta koronarajoitusten vuoksi sen hetkinen oloni ei parantunut.

Annan olisi pitänyt valmistautua seuraavan syksyn ylioppilaskokeisiin, mutta arkirutiinien puute ja yksinäisyys väsyttivät hänet uudestaan. Kesällä hän teki taas töitä.

Abivuosi alkoi edellisenä keväänä tutuiksi tulleissa merkeissä: etäopetuksen ympärille rakentuva kouluarki sai Annan voimaan huonosti, ja opiskelu oli sinnittelyä jaksamisen rajoilla.

Anna osallistui ensimmäisiin ylioppilaskokeisiinsa lukion kursseilta mieleen jääneen tiedon varassa. Aikaisemmin hän ei ollut mennyt valmistautumattomana yhteenkään kokeeseen. Hän onnistui kuitenkin suorittamaan kaksi ainetta.

Kurssien suorittamiseen tuli välillä taukoja, kun Anna joutui pitämään sairauslomaa. Toiveita paremmasta antoi se, että Anna hakeutui yksityislääkärin vastaanotolle, missä hänelle etsittiin sopiva lääkitys.

Valmistuminen siinsi jo näköpiirissä, kun neljäs opiskeluvuosi alkoi syksyllä 2021. Anna voi kuitenkin niin huonosti, että joutui kuukaudeksi sairaalahoitoon psykiatriselle osastolle. Ylioppilaskirjoitusten vuoro tuli lopulta tämän vuoden keväänä.

Anna oli väsynyt eikä saanut luettua kunnolla. Hän päätti tinkiä tavoitteistaan ja suorittaa neljä ainetta, joka on ylioppilaaksi valmistumiseen vaadittu minimi.

– Ylioppilaskokeet eivät menneet niin hyvin kuin kurssiarvosanojen perusteella olisivat voineet mennä, mutta sain ne suoritettua. Opettajat antoivat viimeisten kurssien suorittamiseen lisäaikaa ja keksivät mukautettuja tapoja, joilla sain kaiken valmiiksi.

Korjauslista päättäjille – ja viesti lukiolaisten vanhemmille

Ylioppilaskirjoitusten ja lakituksen välinen aika meni lepäämiseen ja palautumiseen. Annan oli vaikea uskoa, että hän oli selviytynyt ja valmistunut ylioppilaaksi.

– Kun sain painaa ylioppilaslakin päähäni, olin tosi helpottunut. En ollut kokenut ikinä sellaista vapautta ja liikuttumista. Olin ajatellut, että en selviä lukiosta hengissä.

Lukiolaisten lisääntyvä oireilu kertoo opinto-­ohjaaja Liisa Huhdan mukaan siitä, että nuoruuden kehitystehtäville ei jää riittävästi ­tilaa.

Jokainen nuori ratkoo lukiovuosien aikana kehitystehtäviä, joihin kuuluvat lapsuuden loppuminen ja sen hyvästely, sopeutuminen murrosiän uuteen kehonkuvaan, vanhemmista irrottautuminen, oman paikan löytäminen vertaisten joukossa ja heihin turvautuminen vanhempien sijaan sekä oman seksuaalisen identiteetin jäsentäminen.

Tekisin nuorten arkeen tilaa keveydelle, huolettomuudelle ja ihmettelylle.

- Liisa Huhta

Huhdan viesti poliittisille päättäjille on se, että jos näille kehitystehtäville ei anneta riittävää tilaa, haaveet varhain työelämän aloittavasta uudesta sukupolvesta eivät toteudu, vaan uupuminen ja muut mielenterveysoireet seuraavat nuoria suorittajia korkeakouluopintoihin ja työelämään.

– Tekisin nuorten arkeen tilaa keveydelle, huolettomuudelle ja ihmettelylle. Väljentäisin opetussuunnitelmia tuntuvasti niin, että opiskelu ei vie kaikkea valveillaoloaikaa, Huhta sanoo.

– Palaisin pysyvämpiin opetusryhmiin ja valmiisiin lukujärjestyksiin. Kiinnittäisin huomiota siihen, että kaiken oppimateriaalin tarjoaminen digitaalisessa muodossa ei ainakaan helpota keskittymisvaikeuksia. Opiskelusta on tullut jatkuvaa skrollaamista kannettavan tietokoneen näyttöruudulla.

Opinto-ohjaajan korjauslistaa voisi jatkaa, mutta sen sijaan Huhta osoittaa sanansa lukiolaisten vanhemmille, joiden toiveiden ja odotusten paineita moni nuori kantaa mukanaan.

– Kunpa vanhemmat tietäisivät, kuinka isojen kysymysten äärellä heidän nuorensa kipuilevat. Olisin ollut omille nuorilleni paljon vaativampi vanhempi, jos en kuulisi työssäni, miltä vanhempien vaatimukset ja odotukset kuulostavat nuorten korvissa.

Omat vastaukset löytyvät ajan kanssa

Tänään Anna on 20-vuotias nuori nainen, jonka ylioppilaaksi valmistumisesta on kulunut puoli vuotta. Katsoessaan taaksepäin hän sanoo, että parantuminen pääsi alkamaan kunnolla vasta lukion loputtua.

Tällä hetkellä Anna työskentelee vammaisen henkilön avustajana. Osa-aikainen työ jättää arkeen myös omaa aikaa. Anna kertoo, että pystyy nyt huolehtimaan itsestään ja kokemaan elämäniloa ja motivaatiota.

Olen alkanut kasvattaa omaa persoonaani ja löytää itsestäni muitakin ominaisuuksia kuin sen, että käyn koulua.

- Anna

Annan psykoterapia jatkuu vielä jonkin aikaa. Sen lisäksi hänellä on hoitokontakti aikuisten psykiatrian poliklinikalle, missä huolehditaan lääkityksestä ja seurataan kuntoutumista.

Sanat ”pikku hiljaa” toistuvat, kun Anna puhuu parantumisestaan.

– Olen alkanut kasvattaa omaa persoonaani ja löytää itsestäni muitakin ominaisuuksia kuin sen, että käyn koulua. Tutustun nyt omiin piirteisiini: missä olen hyvä, mistä nautin ja mitä haluan elämältä. Valmiita vastauksia ei ole, vaan pikku hiljaa alan löytää niitä.

– Olen alkanut arvostaa itsessäni muitakin puolia kuin tavoitteellisuutta ja mitattavia onnistumisia. Tärkein kysymykseni ei ole, mitä teen tulevaisuudessa.

Annan uuden identiteetin aineksia ovat sellaiset asiat kuin viisaus, kiltteys, ystävyys ja mahdollisuus antaa ympärilleen jotakin hyvää. Hän viihtyy metsälenkeillä ja haluaa joskus oman perheen.

Tulevaisuudessa Anna haluaa opiskella, mutta sitä ennen hän pitää vähintään yhden välivuoden. Hän ei halua ajautua uudestaan tilanteeseen, jossa opiskeluun liittyy pakonomainen tunne.

Kysymykseen parantumisen ensimmäisistä merkeistä Anna vastaa elävänsä sitä vaihetta juuri nyt.

– Ensimmäisen kerran kolmeentoista vuoteen olen aloittanut syksyn niin, etten mene mihinkään kouluun. Silti minulla on arki ja elämä ja monenlaisia onnistumisia. Olen edelleen minä, vaikka en opiskele mitään juuri nyt.

Annan nimi on muutettu.

Lukion toista vuotta käyvä Viivi Lundgren ehdottaa joko oppituntien tai itsenäisten tehtävien vähentämistä. Hänelle itselleen itsenäinen työskentely sopii.

Lukion toista vuotta käyvä Viivi Lundgren ehdottaa joko oppituntien tai itsenäisten tehtävien vähentämistä. Hänelle itselleen itsenäinen työskentely sopii.

”Asiaa on liikaa, jos kahdeksan tunnin koulupäivä ei riitä tehtävien tekoon”

Kalliossa kuvataidelukiota käyvä Viivi Lundgren, 17, pyrkii välttämään väsymistä yhdistelemällä samalle opintojaksolle sekä pakollisia kursseja että valinnaisia taideopintoja, kuten grafiikkaa ja elokuvakursseja. Tällä tavalla hän sanoo löytäneensä jonkinlaisen tasapainon, jossa hän pitää kiinni myös vapaa-ajasta.

Suunnittelusta huolimatta lukio-opinnoissa pärjääminen vaatii paljon, ja lukion koeviikolla voi iskeä paniikki.

– Jaksojen lopussa on usein päiviä, jolloin en ehdi tehdä mitään muuta kuin koulujuttuja.

Lundgren ei ole päästänyt väsymystä niin vakavaksi kuin opinto-ohjaaja Liisa Huhdan Uupuneet nuoret pärjääjät -kirjaan haastatellut nuoret, mutta hän kertoo samastuvansa joihinkin kirjassa kerrottujen uupumistarinoiden kohtiin. Lundgren valitsee esimerkiksi katkelman ”tunnollisen yksinäisen” tarinasta:

”En meinannut pysyä tahdissa mukana, vaikka käytin yhä enemmän aikaa läksyihin. Koeviikot olivat pahimpia. En voinut antaa itselleni lupaa nukkua, aika ei muuten riittänyt.”

– Tämä kuulostaa tosi tutulta. Vaikka en juuri stressaa siitä, ovatko arvosanat hyviä, haluan silti tehdä asiat niin hyvin kuin pystyn.

Toiset nuoret näyttävät suunnitelmallisilta ja valmiilta 

Omaa jaksamistaan Viivi Lundgren varjelee myös kuuntelemalla sitä, mikä tuntuu itselle tärkeältä. Hän antaa mielellään kaikkensa niissä oppiaineissa joista pitää, mutta käyttää muihin vähemmän aikaa. Erityisen motivoivaksi hän on kokenut psykologian ja filosofian opinnot.

– Noissa aineissa olen saanut onnistumisia ja hyviä arvosanoja, vaikka en ole ottanut paineita. Opettajat osaavat tehdä kiinnostavia oppitunteja, joilla tunnen oikeasti oppivani jotain. Minulle sopii se, että filosofiassa ei tarvitse vain muistaa teorioita ulkoa, vaan asioita saa miettiä itse, hän sanoo.

Lundgren tunnistaa Uupuneet nuoret pärjääjät -kirjan kuvauksen, jonka mukaan lukiolaiselta odotetaan itsenäisten valintojen tekemistä ja oman tulevaisuuden tavoitteellista pohtimista. Opinto-ohjauksen tunnilla hän on tehnyt taustatutkimusta siitä, millaisia vaihtoehtoja jatko-opintoihin on tarjolla.

– Minua kiinnostavat elokuva-alan opinnot, mutta en tiedä, toisivatko ne töitä. Paineita tuo myös se, että muut vaikuttavat minua suunnitelmallisemmilta ja valmiimmilta ylioppilaskirjoituksiin.

Oppitunteja voisi olla vain neljänä päivänä viikossa

Toista vuotta lukiossa oleva Viivi Lundgren kuvaa itseään itsenäiseksi opiskelijaksi, joka tekee opintojaan mieluummin kotona kuin oppitunneilla. Häntä turhauttaa se, että kahdeksan tunnin koulupäivät tuntuvat usein menevän hukkaan, ja oppituntien jälkeen läksyt pitää tehdä väsyneenä. Lisäksi pitäisi edistää projekteja ja lukea kokeisiin.

Kallion seurakunnan syysesitteessä julkaistiin Lundgrenin kirjoittama teksti, jossa hän ehdottaa lukiolaisten työviikon rajaamista 40-tuntiseksi kuten aikuisilla. Tämä tarkoittaisi sitä, että koulun ulkopuolella tehtävälle työlle jäisi nykyistä enemmän aikaa tai sitä vähennettäisiin.

– Asiaa on liikaa, jos kahdeksan tunnin koulupäivä ei riitä kertaukseen ja tehtävien tekemiseen. Yksi ratkaisu voisi olla se, että oppitunteja olisi enintään neljänä päivänä viikossa, Lundgren ehdottaa.

Lundgren on huomannut, että ryhmien vaihtuminen kurssimuotoisessa lukiossa vaikeuttaa ystävyyssuhteiden syntymistä. Kurssin aikana hän on saattanut tutustua johonkuhun opiskelutoveriin paremmin, mutta sen jälkeen yhteistä aikaa on ollut vaikea löytää.

– Tapaankin läheisiä kavereitani enimmäkseen muualla kuin koulussa, Lundgren sanoo.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: