null Ensin kärsin, sitten kuolen – siinäkö kaikki? Isto Peltomäki tarkastelee väitöskirjassaan kirkon sielunhoidon tarjoamaa lohtua

Kärsimys on mieletöntä myös Jumalan näkökulmasta, sanoo Isto Peltomäki.

Kärsimys on mieletöntä myös Jumalan näkökulmasta, sanoo Isto Peltomäki.

Ensin kärsin, sitten kuolen – siinäkö kaikki? Isto Peltomäki tarkastelee väitöskirjassaan kirkon sielunhoidon tarjoamaa lohtua

Kun usko yliluonnolliseen on hiipunut, jokaisen on itse luotava käsitys elämän merkityksellisyydestä, sanoo teologi Isto Peltomäki.

Kukaan meistä ei välty kärsimykseltä. Elämässä tulee monenlaisia menetyksiä, hätää, surua, ahdistusta ja sairautta. On myös kohdattava ajatus omasta kuolemasta, lopulta kuolemakin.

Aina omat voimat eivät riitä kärsimyksen kantamiseen ja käsittelemiseen. Yksi avun tarjoajista on kirkko ja sen sielunhoito. Sielunhoito on luottamuksellista keskusteluapua – ja teologisen etiikan ja sosiaalietiikan väitöskirjassaan aihetta tutkineen teologi Isto Peltomäen mukaan nykyisin melko maallista toimintaa.

Peltomäen mukaan kirkon sielunhoidossa tapahtui 1960-luvulla radikaali muutos. Uskonnollisesti suuntautuneesta sielunhoidosta siirryttiin sielunhoitoon, jota voisi kutsua terapeuttiseksi: kärsimystä pyritään lievittämään sellaisena kuin ihminen sen itse ymmärtää ja selittää.

– Toisaalta kirkon työntekijöiden pitäisi kuitenkin sielunhoitajina sitoutua myös kirkon uskon välittämiseen. Se on haastava tehtävä, koska samalla ehdoton asia on, että kärsivälle ihmiselle ei tarjota ulkopuolelta valmiita selitysmalleja, Peltomäki sanoo.

Kun ihminen on kärsimyksen prosessissa, kaikki selitykset turhentavat hänen kokemuksensa.



Raamatusta
kumpuavaa lohtua voi hänen mukaansa välittää myös julistamatta ja saarnaamatta.

– Se tarkoittaa sitä, että kuunnellaan, asetutaan ihmisen viereen, osoitetaan myötätuntoa ja pyritään ymmärtämään. Kun ihminen saa puhua niin, että joku ymmärtää ja kysyy, se jäsentää hänen ajatuksiaan ja auttaa häntä. Silloin kun ihminen on kärsimyksen prosessissa, kaikki selitykset turhentavat hänen kokemuksensa.

Selittämisen sijasta Peltomäki ehdottaa toisenlaista lähestymistapaa: sen toteamista, että kärsimys on mieletöntä – ja mieletöntä myös Jumalan näkökulmasta ja Jumalalle.

Ihmisillä tuntuu kuitenkin olevan halu etsiä selityksiä. Peltomäen mukaan kärsimystä selittävää puhetta näkee paljon esimerkiksi aikakauslehdissä.

– Sairaudesta parantuneet ihmiset kertovat, miten ovat kasvaneet ihmisenä tämän kokemuksensa myötä. Se on ihan ok, niinhän ihmisen täytyy tehdä selviytyäkseen järjettömän kärsimyksen kanssa. Näin heidän kokemukselleen rakentuu jonkinlainen sisäinen merkitys.

– Ongelmana on se, että näitä jatkuvasti julkisuudessa rummutettuja kärsimyksen selityksiä aletaan pitää yleispätevinä. Julmin esimerkki on se, että syöpäpotilaista puhutaan vahvoina taistelijoina. Sellaista puhetta tuottavat ne, jotka ovat selvinneet syövästä. Entä ne, jotka eivät parane? Eivätkö omat voimat riittäneetkään? Eihän se niin mene, lääketieteellisestikään.

Peltomäki lisää, että jotta ihminen itse voisi löytää jälkeenpäin kärsimykselleen selityksen, hänen elämässään on oltava jotain hyvää: läheisiä, merkitystä, mielekkyyttä.

– Kyse on oikeastaan siitä, että tuossa prosessissa elämän hyvä kirkastuu. Löytyy selitys rakkaudelle – ei niinkään kärsimykselle.

Kirkon pitäisi ainakin yrittää vastata

Uskonnontutkimuksessa puhutaan lumouksen purkautumisesta, jolla tarkoitetaan sitä, että ihmisten maailmankuva on tämänpuoleistunut ja usko yliluonnolliseen hiipunut muun muassa tieteiden kehityksen myötä. Selitystä ja apua ei enää etsitä Jumalalta tai jumalilta – tai ainakaan kaikki eivät etsi.

Me ajaudumme erillemme toisistamme pieniksi yksityisyrittäjiksi, joiden pärjääminen elämässä on itsestä kiinni.

Peltomäki toteaa, että meiltä on kadonnut yhteinen, jaettu käsitys elämän merkityksellisyydestä ja meidät on pakotettu tilanteeseen, jossa jokaisen täytyy luoda se käsitys itse. Joillekin se voi aiheuttaa ahdistusta.

– Mutta monilla ei ole ongelmaa. Heidän ratkaisunsa on se, että täällä eletään tämä hetki niin hyvin kuin pystytään ja sitten kuollaan, eikä sen kummempaa.

Toisen maailmansodan jälkeen kukoistanut eksistentiaalinen filosofia pohti juuri tämäntapaisia kysymyksiä. Kirjailija Albert Camus esimerkiksi katsoi, että filosofian ainoa todellinen ongelma on itsemurha: miksi ihmiset eivät tee sitä, vaikka missään ei tunnu olevan mieltä?

– Olemme absurdiuden äärellä, kun tiedämme, että ihmiskunta tulee jossakin vaiheessa väistämättä tuhoutumaan. Nyt näyttää siltä, että tämän elämänmuodon tuho saattaa olla aika lähellä, Peltomäki sanoo.

Kun kirkolla ei enää ole hallussaan kaikkien jakamaa totuutta, onko sillä mitään vastausta niille, joita elämän absurdius ja maailmanlopun uhkakuvat ahdistavat? Peltomäen mielestä kirkon pitää ainakin yrittää.

– Mutta ainakaan mikään kevyesti heitetty lopunaikojen näky, että nyt ollaan matkalla kohti Kristuksen toista tulemista, ei riitä. Ei myöskään se, että me olemme hyvän Jumalan suojeluksessa. Sehän ei vastaa tavallisen ihmisen kokemusta, ei nyt todellakaan näytä yhtään siltä. Löysä puhe pitäisi jättää pois, ja joskus olisi parempi toimia ja tehdä.

Maallistuminen kuuluu myös kielessä. Kärsimystä kuvataan ensi sijassa psykologiasta lainatuin käsittein. Synti-sanaa ei juuri nykyisin kuule, kirkossakaan. Isto Peltomäen mukaan sille voisi olla paikkansa – ei siksi, että ihmisiä ja heidän tekojaan olisi tarve osoitella sormella, vaan siksi, että synti käsitteenä kuvaa sellaista ihmisen rikkinäisyyttä ja vajavaisuutta, jolle ei oikein ole muuta sanaa. Synnistä puhumista varotaan kuitenkin ehkä historiallisen painolastinkin vuoksi.

– Suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan on iskostunut, että synti on yksittäisiä vääriä tekoja – tai vielä kapeammin jotakin seksuaalisuuteen liittyvää. Kirkolla ei tässä ole mitenkään puhtaat jauhot pussissa, sillä luterilainen kirkko on olemassaolonsa alusta lähtien pitänyt erityisenä tehtävänään valvoa ihmisten seksuaalista käyttäytymistä, Peltomäki sanoo.

Hän miettii, että jos synnin sijaan puhuisi syntisyydestä, se ehkä paremmin viittaisi käsitykseen elämän vajavaisuudesta ja ihmisen riittämättömyydestä.

– Me tarvitsisimme välineitä oman kärsimyksemme ymmärtämiseen, ja rajallisuudesta puhuminen olisi tarpeen. Olemme rajallisia ja riittämättömiä, emmekä kykene kaikkeen. Emme myöskään aina osaa suhtautua omaan rajallisuuteemme terveellä tavalla, levätä ja tyytyä, ja se aiheuttaa kärsimystä.

– Nykyistä elämänmenoa tuntuu määrittävän kuvitelma rajattomuudesta: että kykenemme mihin vain, kunhan tarpeeksi tsemppaamme ja treenaamme itsemme psykologisesti ihan äärimmilleen. Mutta eihän se niin ole.

Moni putoaa kyydistä

Yksi kärsimyksen lähde tässä ajassa on Isto Peltomäen mukaan äärimmäinen individualismi. Se, että jokaisella on mahdollisuus tavoitella omia unelmiaan ja asettaa itse tavoitteita, on Peltomäen mielestä hyvä asia, joka kuitenkin voi mennä liiallisuuksiin.

– Me ajaudumme erillemme toisistamme pieniksi yksityisyrittäjiksi, joiden pärjääminen elämässä on itsestä kiinni. Tämä kytkeytyy uusliberalismiin. Yhteiskunnassa on valtavasti menestymispuhetta ja sitä tulvii myös sosiaalisen median kautta, ja se luo paineita. Jo lapsia kasvatetaan yrittäjyyteen ja itseohjautuviksi.

– Pyrkiminen ja tavoitteiden toteuttaminen, joka voisi tuottaa yhteistä hyvää, on vaarassa kääntyä maniaksi ja peittää kaiken alleen. Haluamme koko ajan lisää. Se näkyy kulutusyhteiskunnassa. Vauhti kiihtyy ja moni putoaa kyydistä.

Vauhdin sokaisemille ja vaatimusten väsyttämille olisi terveellistä välillä muistaa, mikä elämässä on aidosti tärkeää. Peltomäen mielestä kirkon yksi tehtävä on muistuttaa siitä.

– Papeille se paljastuu viimeistään silloin, kun he tapaavat omaisia ennen hautaan siunaamisia: jokaisesta meistä kertovat lopulta lähimpämme. Me kasvamme ja tulemme persooniksi ainoastaan muiden ihmisten osoittaman hoivan, huolenpidon ja rakkauden kautta. Aikuisinakin me olemme persoonia ainoastaan sosiaalisissa suhteissa.

– Teologisesti voi sanoa, että kristillinen sanoma ja Jumalan rakkaus toteutuu ihan siinä, että olemme hyviä toisillemme. 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi