null Kuolemasta on vaikea puhua jopa saattohoidossa, osoittaa tuore tutkimus – lohtua ja mielekkyyttä elämän lopussa antavat luonto ja taide

Saattohoidossa olevia mietitytti esimerkiksi se, liittyykö elämän loppuvaiheisiin kipua ja mistä kaikesta sairaus pakottaa luopumaan.

Saattohoidossa olevia mietitytti esimerkiksi se, liittyykö elämän loppuvaiheisiin kipua ja mistä kaikesta sairaus pakottaa luopumaan.

Kuolemasta on vaikea puhua jopa saattohoidossa, osoittaa tuore tutkimus – lohtua ja mielekkyyttä elämän lopussa antavat luonto ja taide

Maija Butters tutki muun muassa sitä, kuinka vakavasti sairaat valmistautuvat lähestyvään kuolemaan.

Oma kuolema on vaikea puheenaihe jopa monelle saattohoidossa tai palliatiivisessa hoidossa olevalle. Palliatiivisella hoidolla tarkoitetaan oireenmukaista hoitoa, joka keskittyy esimerkiksi kivunlievitykseen, ei enää parantamiseen. Suurten eksistentiaalisten kysymysten sijaan saattohoidossa olevia mietityttävät yleensä hyvin konkreettiset asiat kuten se, miten sairaus vaikuttaa liikkumiseen, puhumiseen, syömiseen tai liittyykö loppuelämään kipua.

Tämä käy ilmi FM Maija Buttersin uskontotieteen väitöskirjasta, joka tarkastetaan Helsingin yliopistossa lauantaina. Butters seurasi ja haastatteli noin kahtakymmentä saattohoidossa olevaa eteläsuomalaista vuosina 2014–2017. Hän tutki muun muassa sitä, kuinka kuolemasta puhutaan, millaisia mielikuvia ja rituaaleja siihen liittyy ja mikä antaa sairaille lohtua.

Saattohoidossa totutellaan ajatukseen kuolemasta

Maija Butters kiinnitti huomiota siihen, että saattohoidossa olevien puhe oli hyvin medikalisoitunutta: kun ihmisiltä kyseli kuulumisia, he puhuivat sairaudesta ja sen hoitoon liittyvistä asioista. Ajatukset saattoivat olla vahvasti toipumisessa.

– Puhuttiin esimerkiksi siitä, että kokeillaan vielä uutta lääkettä. Fokus oli elämän pidentämisessä, kuoleman mahdollisuutta ei välttämättä otettu kunnolla käsittelyyn. Jotkut tutkimuksessani mukana olleet eivät puhuneet siitä koskaan.

Ihmiset tutustuivat toisiin vakavasti sairaisiin, aina välillä joku kuoli. Kuolemaa ikään kuin harjoiteltiin.

Saattohoitoympäristö kuitenkin mahdollisti sen, että vähitellen ajatukseen kuolemasta pystyi totuttelemaan.

– Ihmiset tutustuivat toisiin vakavasti sairaisiin, aina välillä joku kuoli. Kuolemaa ikään kuin harjoiteltiin, Butters kertoo.

Siihen, miksi kuolemasta on vaikea puhua silloinkin, kun sairaus on vakava ja vointi huono, on monta syytä. Butters arvioi, että syynä voi olla esimerkiksi se, että erikoissairaanhoidossa fokus on vahvasti sairauden parantamisessa, ei kuoleman mahdollisuudessa. Varsinkin syövästä puhutaan usein taisteluna, joka voitetaan tai hävitään. Sairaat saattavat myös ajatella, että kuolemasta puhuminen rasittaa läheisiä.

– Täytyisi olla paikka ja tila, jossa voi puhua kuolemasta jonkun kanssa.

Maija Butters on antropologi, jonka uskontotieteen väitöskirja käsittelee suomalaisten saattohoitopotilaiden elämää.

Maija Butters on antropologi, jonka uskontotieteen väitöskirja käsittelee suomalaisten saattohoitopotilaiden elämää.

Kuolinsiivousta ja kipuun liittyviä huolia

Jotkut valmistautuivat lähestyvään kuolemaan toiminnallisesti. Maija Butters kutsuu tällaisia asioita kuolemaan valmistaviksi rituaaleiksi. Yksi teki itselleen kuolinpaidan, joku testamentin. Myös kuolinsiivous, kodin tyhjentäminen, oli tapa valmistautua kuolemaan.

– Siinä osattiin jo kuvitella, että ei olla enää tässä maailmassa. Siinä oli sururituaalin merkkejä.

Jotkut suunnittelivat myös hautajaisiaan.

– Sairaana oleminen usein arvaamatonta, on vaikea hahmottaa mitä tapahtuu ja milloin. Voi tuntua hyvältä, että on kontrolli johonkin. Voi vaikka valita tekstin kuolinilmoitukseen tai virren hautajaisiin, Maija Butters sanoo.

Hyvä saattohoito merkitsi myös tietoa siitä, että oireet pystytään hoitamaan.

Eksistentiaaliset kysymykset kuten se, miksi sairaus tuli juuri omalla kohdalle, olivat esillä vähemmän kuin voisi kuvitella, tai ne yhdistyivät konkreettisiin ja arkisiin asioihin ja kehon rappeutumiseen. Monia pelotti kipu tai tukehtumisen tunne tai se, kuinka sairaus vaikuttaa esimerkiksi liikkumiseen, puhumiseen ja syömiseen.

– Potilas kaipaa turvallisuuden tuntua ympärilleen. Hyvä saattohoito merkitsi myös tietoa siitä, että oireet pystytään hoitamaan. Esimerkiksi tieto palliatiivisen sedaation mahdollisuudesta rauhoitti monia. Sedaatiolla tarkoitetaan tajunnantason alentamista lääkkeillä niin, että potilas on rauhoittunut tai kevyessä unessa.

Luonnon seuraaminen oli monelle tärkeää ja siellä liikkumisesta luopuminen vaikeaa. Kuva: Erkki Makkonen/iStock

Luonnon seuraaminen oli monelle tärkeää ja siellä liikkumisesta luopuminen vaikeaa. Kuva: Erkki Makkonen/iStock

Taide ja luonto ovat muutakin kuin koristeita

Uskonnolliset ja hengelliset kysymykset nousivat esiin saattohoidossa melko vähän.

– Ajattelen, että se kertoo maallistumisesta. Muutamalla oli uskonnollinen maailmankuva tai luterilainen tausta vaikutti. Se näkyi esimerkiksi uskona siihen, että kuoleman jälkeen pääsee rakkaitten luo.

Sen sijaan lohtua ja mielekkyyttä elämän loppuvaiheessa loivat taide ja luonto.

– En usko, että se on mikään uusi juttu, että ne juuri tuovat lohtua tai herättävät ajatuksia kaikkeudesta. Näihin asioihin liittyvä kieli ja kuvasto olivat ehkä monelle helpompia kuin luterilainen kuvasto ja sanasto.

Saattohoidon kehittämisen näkökulmasta tutkimus osoittaa sen, että pienet asiat ovat saattohoitopotilaille tärkeitä. Esimerkiksi kaunis ympäristö tai mahdollisuus katsella ulos.

– Olisi hienoa, jos oivallettaisiin, että taide ja luonto eivät ole vain koristeita, vaan ne ovat oikeasti metafyysisen ajattelun välineitä, auttavat pohtimaan olevaista. Näiden asioiden pitäisi olla osa hoitoa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi