Hannu-Pekka Björkman: ”Toisen ihmisen kuolema on repeämä minuudessa, mikä vaikuttaa identiteettiin”
Kirkko ja kaupungin Viimeinen ateria -juttusarjaan osallistunut Hannu-Pekka Björkman valitsi Kolme kruunua -ravintolan oopperaleivän.

Kirkko ja kaupungin Viimeinen ateria -juttusarjaan osallistunut Hannu-Pekka Björkman valitsi Kolme kruunua -ravintolan oopperaleivän.

Hannu-Pekka Björkman: ”Toisen ihmisen kuolema on repeämä minuudessa, mikä vaikuttaa identiteettiin”

Kuolema kiehtoo Hannu-Pekka Björkmania. Hän matkustaa Kuolemantanssi-maalausten perässä pitkin Eurooppaa ja kerää kirjoja kuolemakirjastoonsa.

Hannu-Pekka Björkman syö viimeisen ateriansa Kolme Kruunua -ravintolassa Kruununhaassa.

– Kävin täällä ahkerasti asuessani Unioninkadun ja Liisankadun kulmassa. Nyt olen töissä Kansallisteatterissa, ja tänne on sopiva kävelymatka.

Kolmeen Kruunuun hän pistäytyy usein teatteriesityksen jälkeen. Pienen nälän vievä oopperaleipä ja Jeesuksen ensimmäisestä ihmeestä muistuttava lasi punaviiniä sopivat myös viimeiseksi ateriaksi.

– Pidän herkullisesta ja yksinkertaisesta bistro-ruoasta.

Kuolema on suuri demokraatti

Kuolema kiehtoo Hannu-Pekka Björkmania. Hänellä on sata aihetta käsittelevää kirjaa. Suurin osa niistä käsittelee keskiaikaisia Kuolemantanssi-maalauksia. Björkmanin kertoo, että ensimmäinen maalaus valmistui vuonna 1425 Saints-Innocents-hautausmaalle Pariisiin.

– Ruton, satavuotisen sodan ja kulkutautien vuoksi kuolema oli tuohon aikaan ihmisten elämässä vahvasti läsnä. Maalauksessa kuolema tanssii erilaisten ihmisten – yhtä lailla kerjäläisen kuin kuninkaankin – kanssa. Maalaus lohdutti surevia ja osoitti, että kuolema on suuri demokraatti.

Kuolemantanssi levisi Pariisista muualle Eurooppaan. Björkman innostui nähtyään ensimmäisen kuolemantanssinsa Tallinnassa. Bernt Notken Nigulisten kirkkoon maalaama teos sytytti hänet. Sen jälkeen hän on kiertänyt Kuolemantanssi-maalausten perässä pitkin Eurooppaa.

– Maalaukset ovat usein vähän syrjässä tai muuten hankalan matkan päässä. Kolme on Comojärven yläpuolella sijaitsevissa pienissä kylissä Italiassa ja muutama Bretagnen syrjäseudulla Ranskassa.

Jotta kuolema pysyisi mielessä, Björkman kerää myös viktoriaaniselle ajalle tyypillisiä post mortem -valokuvia.

– 1800-luvulla tuli Englannissa muotiin kuolleiden valokuvaamisen kultti. Kuollut puettiin ja hänestä otettiin edustava kuva. Valokuvia kannettiin pienissä koruissa. Muoti hiipui, kun kuolleiden kuvaamista alettiin pitää makaaberina.

Vakituinen kiinnitys on hautakivisopimus

Näyttelijälle kuolemisen esittäminen on vaikeaa.

– Siinä tuntee erityisen herkästi ruumiinsa jokaisen sykäyksen ja tulee kiusallisella tavalla tietoiseksi elämästä, Hannu-Pekka Björkman sanoo.

– Toisaalta jokainen teatteriesitys on ilmaan piirretty, hän kuvailee näyttelijän ammattia.

Teatterin sanastossa kuolemalla on oma paikkansa.

– Omaisten ennakkonäytös on nimeltään ”surevat omaiset” ja näyttelijän vakituista kiinnitystä teatteriin kutsutaan ”hautakivisopimukseksi”.

Kuolema on ylösnousemusjuhla eli ihmisen henkilökohtainen pääsiäinen.

Oikean kuoleman kanssa täytyy vain elää. Oman ja toisten.

– Ihmisellä on tietoa kuolemasta toisten ihmisten kuoleman kautta. Toisen ihmisen kuolema on repeämä minuudessa. Se vaikuttaa identiteettiin. Sen vuoksi juutalaisessa traditiossa läheisen kuoltua revitään puvuntakin rintamus, Björkman pohtii.

Kuolleen näkeminen voi rauhoittaa ja antaa voimaa

Hannu-Pekka Björkman on ortodoksi. Hän haluaisi tulla haudatuksi Valamon luostariin.

– Sinne pääseminen on harvinaista. Päädyn varmaankin Kansallisteatterin hautaan Hietaniemeen, hän toteaa.

Björkman on tyytyväinen siihen, miten ortodoksinen kirkko kulkee kuolemassa mukana.

– Kuolevan vuoteen äärellä luetaan tietyt rukoukset. Siunaustilaisuudessa arkku on auki, ja vainajan kasvot ovat alttariin päin. Vainajalla on rinnallaan ikoni ja otsallaan liina, jossa lukee ”Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon”.

– Kuolema on ylösnousemusjuhla eli ihmisen henkilökohtainen pääsiäinen, Björkman selittää.

Saattajat seisovat tuohukset kädessä arkun ympärillä. He voivat halutessaan koskettaa vainajaa tai suudella ikonia.

– Olen huomannut, että nämä ovat vaikeita asioita. Näemme paljon kuolemaa median ja fantasian kautta, mutta suurin osa meistä ei ole valmistautunut näkemään ruumista, saati käsittelemään asiaa.

Björkmanille kuolleen ihmisen näkeminen on ollut rauhoittava ja voimaa antava kokemus.

– Kun katsomme kuolemaa silmiin, katsomme johonkin, mitä emme voi käsittää, mutta samalla tiedämme, että sieltä katsotaan meihin.


Viimeinen ateria -sarjassa puhutaan kuolemasta ja hautajaisista.

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi