Näyttelijä Satu Silvo juttelee tuntojaan kelopuulle ja saattaa tietää, miten pyhimykset syntyvät
Satu Silvo rakastaa mielikuvitusta ja tarinoita. – Pelkästään tieteen keinoin selvitettyihin totuuksiin perustuva elämä on tylsää.

Satu Silvo rakastaa mielikuvitusta ja tarinoita. – Pelkästään tieteen keinoin selvitettyihin totuuksiin perustuva elämä on tylsää.

Näyttelijä Satu Silvo juttelee tuntojaan kelopuulle ja saattaa tietää, miten pyhimykset syntyvät

Kasvisruoan pioneeri, näyttelijä-yrittäjä Satu Silvo rukoilee tai meditoi päivittäin ja viihtyy niin metsässä kuin kirkossakin.

Satu Silvo tankkaa porkkana- ja vehnänorasmehua Silvoplee-ravintolassa Kallion virastotalon nurkalla ja kertoo tarinan toisensa jälkeen. Niissä seikkailee kaikenkarvaista porukkaa Kallion juopoista parkkienkeleihin.

– En tiedä, mikä on se herkkyys tai ”hulluus” tai leikki, joka minussa rakastaa satuja ja tarinoita. Tarinat ovat viihdettä, arjen sulostuttamista. Sitähän taiteilijat tekevät, luovat tarinoita, jotka sekoittavat fiktiota ja faktaa, hän muotoilee.

Täyttä totta on ainakin se, että Toisella linjalla toiminut ravintola etsii nyt uutta kotia. Silvo sai viime vuonna tietää, että talo, jossa ravintola sijaitsi, puretaan.

– Syksyllä olisi tarkoitus käynnistää uuden rakentaminen, mutta tuleeko siitä totta, selviää vasta monimutkaisten vaiheiden jälkeen. Lokakuussa olemme tässä asiassa jo viisaampia.

Kasvisruokaa tarjoava Silvoplee kehittyi arvostetuksi instituutioksi jo ennen kuin kasvis- ja vegaanitrendi vakiinnuttivat paikkansa pääkaupunkiseudun keittiöissä. Silvo ei ota menestyksestä kunniaa itselleen.

– Menestyksen taustalla en ole minä, vaan muiden osaaminen.

Ajattelin, etten minä voi olla ainoa terveellisellä ruoalla parantunut.

Oman työn vähättely on 1960-lukulaisen kasvatuksen tulosta. Silvo sanoo toistavansa isänsä mallia.

– Isä oli talkooihminen henkeen ja vereen. Kansalaisopiston pienellä korvauksella hän ohjasi, lavasti ja puvusti lastenteatteria ja kesäteatteria ja veti lausuntapiirejä ympäri Valkealan pitäjää.

Kasvisravintola syntyi vuonna 1999 onnettomuudesta ja sattumasta. Silvo oli edellisvuonna jäänyt Saariselän laskettelukeskuksessa rinnekoneen alle ja parantunut puolessa vuodessa. Silvon mukaan parantumiseen vaikuttivat kovan päivittäisen treenaamisen lisäksi kokonaisvaltainen kasvisruoka. Tällaista ruokaa hän söi elävään ravintoon erikoistuneessa Greenway-ravintolassa.

Marjatta Svennevigin pyörittämän Greenwayn lopetettua toimintansa Silvo kävi naisyrittäjäkoulutuksen ja perusti oman ravintolansa. Liikeidea oli alusta asti selkeä.

– Ajattelin, etten minä voi olla ainoa terveellisellä ruoalla parantunut. Meitä täytyy olla muitakin, kymmeniä, satoja, ehkä tuhansia.

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ruoka on muuttunut polttoaineesta nautinnoksi ja uskonnoksi. Omaa kehoa palvotaan temppelinä ja arki pyörii yhä useammin ruoansulatuksen ympärillä. Vaikka Silvo kokee parantuneensa elävällä ravinnolla, hän ei moralisoi lihansyöjiä.

– En esitä kylään mennessäni ruoan suhteen erityisvaatimuksia. Jos joku tarjoaa ruokaa, nautin sitä kiitollisuudella.

57-vuotias näyttelijä ei ota itseään yhtä vakavasti kuin nuorempana. Jos tukkaan päätyy hiuslakan sijaan vessahajustetta, häntä vain naurattaa.

57-vuotias näyttelijä ei ota itseään yhtä vakavasti kuin nuorempana. Jos tukkaan päätyy hiuslakan sijaan vessahajustetta, häntä vain naurattaa.

Ikä auttaa nauramaan itselleen

Ikääntyminen on tehnyt Satu Silvolle hyvää, sillä 57-vuotiaana hän ei ota itseään yhtä vakavasti kuin nuorempana. Kun tukkaan joutuu hiuslakan sijaan vessahajustetta tai sähköpyörän jarrut pettävät, häntä vain naurattaa.

Näytteleminen on aina kuulunut Silvon elämään.

Hän on usein näytellyt modernia, itsenäistä naista, jonka maailmankuva törmää konservatiivisiin arvoihin. Hän on ollut muun muassa Niskavuori-elokuvan Ilona ja Viettelyksen vaunu -näytelmän Stella. Hertta ja Olavi -näytelmässä hän esitti Hertta Kuusista.

Näyttelijä näyttää roolihenkilönsä lävistämänä kaiken.

Silvo miettii näyttelijän työhön ja julkisuuteen liittyvää avoimuuden vaatimusta ja sen mukanaan tuomaa häpeää.

– Olo on sama kuin sen jälkeen, kun olen näytellyt Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän Marthaa tai Syyssonaatin äitiä. Yleisö on haltioitunut, mutta minä haluaisin kaivautua näkymättömiin. Se johtuu siitä, että näyttelijä näyttää roolihenkilönsä lävistämänä kaiken. Myös oma persoona näkyy, vaikka se ei olisi lähelläkään näyteltyä roolihenkilöä.

Pyhäkoululaisen valtava kalansaalis

Nuoruuden Valkealassa aika kului paitsi harrastajateatterin lavalla myös urheilukentillä. Talvella Silvo hiihti ja luisteli koulumatkat.

Keskellä kylää oli kirkko ja seurakuntakeskus. Jokaisesta pyhäkoulukäynnistä sai kalan kuvan. Kun Satu löysi isoveljen varastaman kalatarrarullan, hän liimasi omaan vihkoonsa viisitoista kalaa ja lähti voittajana pyhäkouluun. Pyhäkoulussa ihmeteltiin suurta kalansaalista.

1960-luvulla Kouvolan seudulla voimistui Suomen luterilaisen kirkon sisällä toimiva viides herätysliike eli viidesläisyys. Liike ravisteli myös teini-ikäistä Satu Silvoa.

– Herätyskristillisyyteen sisältyvä voimakas syyllistäminen pelotti. Samalla koko touhu kauhistutti ja kiihotti, koska kääntymisestä kerrottiin hurjia juttuja: kielilläpuhumisesta ja saatanan ilmestymisestä.

Viidesläisyys lupasi taivaan aukeamista, mutta Silvolle se ei auennut. Silvon siskosta, Tiina Silvosta, sen sijaan tuli pappi. Hän toimii pappina Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa.

Satu Silvo ei moralisoi lihansyöjiä, vaikka vannookin kasvisruoan nimeen. – En esitä kylään mennessäni ruoan suhteen erityisvaatimuksia. Jos joku tarjoaa ruokaa, nautin sitä kiitollisuudella.

Satu Silvo ei moralisoi lihansyöjiä, vaikka vannookin kasvisruoan nimeen. – En esitä kylään mennessäni ruoan suhteen erityisvaatimuksia. Jos joku tarjoaa ruokaa, nautin sitä kiitollisuudella.

Isä meidän -rukous on luonteva ja läheinen

Satu Silvo puhuu paljon mielikuvituksesta ja tarinoista, joita mieli, tunteet ja tarpeet kehittävät.

– Totuudeksi niitä ei voi sanoa, koska tiede ei voi niitä todistaa tai tutkia. Mutta minun mielestäni pelkästään tieteen keinoin selvitettyihin totuuksiin perustuva elämä on tylsää.

Silvon mielestä ihmisen pitää olla kriittinen, mutta tunnetta tai mielikuvitusta ei voi teilata höpö höpönä.

– Omaa kokemusta kannattaa kuunnella, ettei tule katkeraksi ja sarkastiseksi, sellaiseksi ihmiseksi, joka vähättelee omia ja toisen tuntemuksia.

Jumala-käsitettä Silvon pitää hetki makustella, kunnes hän nimeää sen Kristus-energiaksi.

Tuota energiaa hän saa sekä metsästä että kirkosta.

Silvo ruokkii pihallaan asuvat linnut ja seuraa siilien elämää. Metsässä hän kohtaa pyhyyden.

– Minulla on Käpylän metsässä keloutunut mänty, johon on lyöty ylös asti ratanauloja. Puu on kuollut, mutta minulle se on pyhä puu.

Hän juttelee puulle kuin isälleen.

Kirkon äijätouhussa on asioita, joita en tietenkään feministinä hyväksy.

Kirkon tunnelma on sukua metsän tunnelmalle. Kirkko on Silvolle rukouksen paikka, jossa pääsee helposti meditatiiviseen tilaan. Käpylän, Munkkiniemen ja Töölön kirkot ovat tulleet Helsingissä tutuiksi.

Silvo tuntee myös ortodoksisen kirkon itselleen läheiseksi.

– Ortodoksisuudessa korostetaan sitä, että ihminen on valon ja ilon välikappale. Kirkon äijätouhussa on asioita, joita en tietenkään feministinä hyväksy, mutta en takerru negatiivisiin asioihin vaan keskityn hyvään.

Silvo sanoo rukoilevansa tai meditoivansa päivittäin. Isä meidän -rukous on luonteva ja läheinen. Sitä rukoillessaan hän usein juttelee samalla edesmenneelle äidilleen ja isälleen.

– Kun isäni kuoli vuonna 1993, kävimme sitä perheen kanssa läpi syvällä kulkien. Kaikki maallinen hävisi ja oleellinen jäi. Silloin ajattelin, että näin pyhimykset ehkä syntyvät.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi