”Hautajaiseni eivät ole enää minun showni” – tanssitaiteilija Jorma Uotinen haluaa muistojuhlansa ilman tyhjiä muodollisuuksia
– Väreillä on väliä myös ruoassa. Oranssin ja vihreän sävyt käyvät lautasella dialogia kuin elämän voimat, Jorma Uotinen maalailee.

– Väreillä on väliä myös ruoassa. Oranssin ja vihreän sävyt käyvät lautasella dialogia kuin elämän voimat, Jorma Uotinen maalailee.

”Hautajaiseni eivät ole enää minun showni” – tanssitaiteilija Jorma Uotinen haluaa muistojuhlansa ilman tyhjiä muodollisuuksia

Jorma Uotinen muistelee ystävän tyylikkäitä hautajaisia, joissa arkku oli verhottu mustaan pitsiin ja nautittiin samppanjaa. Itse hän haluaa vain kadota tuhkana tuuleen, kun aika koittaa.

Jorma Uotinen saapuu Korkeavuorenkadulla sijaitsevaan ravintola Maxilliin kuin kotiinsa.

– Maxill on minulle tuttu ja oma jo vuodesta 1991 lähtien. Viihdyn täällä monta kertaa viikossa. Miksi viimeinen ateria vaatisi sen kummempaa paikkaa kuin lempiravintolan?

Ruokalistalta Uotinen valitsee vuosien kuluessa hyväksi havaitun annoksen: salaattia, grillattua lohta, avokadoa ja wasabi-kastiketta.

– Kevyt särvin sopii kuolemiseen!

Kuolema on Jorma Uotiselle ajankohtainen. Hänen viimeisin konserttikokonaisuutensa on nimeltään Avec le temps, ajan kanssa.

– 68-vuotiaana on luontevaa laulaa ajan vääjäämättömästä kulusta, koska kovin pitkää aikaa ei välttämättä ole enää jäljellä, Uotinen miettii.

Hän sanoo luottavansa kuolemasta puhuttaessa kirjailijoihin. Mukana on pino kirjoja.

Uotinen lukee ääneen katkelman Marguerite Duras’n kirjasta Kirjoitan. Siinä kirjailija tarkkailee kellarissa kärpäsen hidasta kuolemaa.

– Teksti saa lukijan samastumaan kärpäsen kuolemaan: kauhistuttava ja yhdentekevä tapahtuma koskettaa yhtäkkiä syvältä. Mitättömän hyönteisen dramaattinen poismeno saa eettistä ja poliittista painoa, kun se yhdistyy juutalaisten kohtaloon toisen maailmansodan aikana.

Uotinen kertoo ajatelleensa kuolemaa usein sen jälkeen, kun hän 19-vuotiaana sairastui monihermojuuritulehdukseen. Täydelliseen halvaantumiseen pahimmillaan johtava sairaus vei muutamiksi viikoiksi nielemis- ja puhekyvyn. Paraneminen kesti vuoden.

– Sairastuminen oli tajunnan räjäyttävä kokemus siksi, että liikkeen millimetristä tuli tärkeä. Parannuttuani minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin alkaa tanssia.

Ensimmäinen kosketus kuolemaan tuli kolmivuotiaana, kun isä kuoli

Jorma Uotisen ensimmäinen kosketus kuolemaan oli isän poismeno pojan ollessa kolmivuotias.

– En ehtinyt tuntea isääni, mutta niin kauan kuin asuin Porissa, kävin äitini ja siskoni kanssa säännöllisesti hoitamassa hänen hautaansa. Äitini kuoleman jälkeen sekä sisko että minä olemme muuttaneet Helsinkiin, joten 50 vuoden sopimuksen umpeuduttua isäni hautakivi poistettiin.

Kun aika kypsyy, on aika lähteä ja yhtyä mereen, hiekkaan, aurinkoon, omeniin ja tähtiin.
– Nazim Hikmetin runo

Tyhjät muodollisuudet eivät ole Jorma Uotista varten, mutta kuolinpäivän ja kuolinhetken tärkeyden hän kertoo tajunneensa, kun hänen äitinsä kuoli.

– 10.11.2003 on minulle tärkeä päivä. Äiti ennakoi oman kuolemansa viimeisessä päiväkirjamerkinnässään. ”Sateinen päivä. Yskittää. Mitä minä odotan?” hän kirjoitti ruutuvihkoon.

Uotinen kävi katsomassa äitinsä ruumista.

– Ruumis oli jääkylmä ja kivikova. Vain hiukset olivat pehmeät. Hämmästyin, että äiti oli meikattu. Äidille, joka ei ikänä käyttänyt poskipunaa, oli maalattu punaiset posket. Se oli suorastaan groteskia.

– Olennaista minulle oli havahtuminen siihen, ettei äiti enää ollut paikalla. Siinä oli joku muu.

”Kirkossa siunaaminen on klassinen rituaali”

Omia hautajaisiaan Jorma Uotinen ei ole suunnitellut.

– Olen saanut esiintyä koko elämäni, joten maahanpanijaisissani esiintykööt ja surkoot muut. Hautajaiset eivät ole enää minun showni, vaan elävien juhla.

Kirkossa siunaaminen ei ole Uotiselle mahdoton ajatus.

– Kirkossa siunaaminen on klassinen rituaali, johon liittyy totuudellinen ajatus siitä, että ihminen on maasta tullut ja maaksi pitää hänen jälleen tuleman. Siunauksen jälkeen minut voi ripotella tuhkana tuuleen.

Kirkolliseen violettiin pukeutunut Uotinen ei ole varma, onko hän kirkon jäsen, koska kerran illanistujaisissa eräs vieraista halusi erottaa hänet kirkosta.

– Netti-ilmoitus ei ilmeisesti mennyt läpi, koska minulle tulee yhä kirkon lehti, Uotinen kertoo nauraen.

Ystävien viimeaikaisista hautajaisista hänelle ovat jääneet mieleen Kaisa Blomstedtin hautajaiset. Mustaan pitsiin verhottu kirstu ja ravintola Kosmoksessa nautitut samppanjat noudattivat tyylistään tarkan vainajan toiveita.

– Ottaessani osaa ihmisten poismenoon olen monesti käyttänyt Nazim Hikmetin runoa: ”Minä opin tuntemaan, minä opin yhä paremmin tuntemaan meren, hiekan, auringon, omenat ja tähdet. Kun aika kypsyy, on aika lähteä ja yhtyä mereen, hiekkaan, aurinkoon, omeniin ja tähtiin.”

Viimeinen ateria -sarjassa puhutaan kuolemasta ja hautajaisista.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi