Toimittaja löysi helpotusta esiintymisjännitykseen yllättävästä paikasta: kotiseurakunnastaan Pakilasta
Laulukurssin opettaja Susanna Eronen säestää Tiiu Pohjolaista. Kurssi on vapauttanut Pohjolaisen laulamaan yleisön edessä ja jopa nauttimaan siitä.

Laulukurssin opettaja Susanna Eronen säestää Tiiu Pohjolaista. Kurssi on vapauttanut Pohjolaisen laulamaan yleisön edessä ja jopa nauttimaan siitä.

Toimittaja löysi helpotusta esiintymisjännitykseen yllättävästä paikasta: kotiseurakunnastaan Pakilasta

Pakilan seurakunnassa lauletaan jälleen viihdemusiikkia ammattiopettajan vetämällä kesäkurssilla.

Kahdeksan kurssilaista seisoo sakastissa jokseenkin pöllämystyneinä. Olemme juuri kokeneet jotain ainutlaatuista. Olemme laulaneet, kukin erikseen ja kaikki yhdessä, konsertissa, nousseet yleisön eteen Hyvän Paimenen kirkossa Pakilassa. Vielä muutama viikko takaperin emme tunteneet toisiamme edes kasvoilta.

Viihdemusiikin laulukurssi, ja vieläpä kotiseurakunnassa järjestettynä, pisti loppukesästä silmään, kun etsin rippikoulutietoa netistä. Kurssin kerrottiin huipentuvan pienimuotoiseen konserttiin. Sittemmin kursseja loppukonsertteineen on järjestetty jo neljä.

Oman kappaleensa sai valita vapaasti

Olin vuosia varjellut salaista haluani oppia laulamaan entistä paremmin, mutta aloilleni minut oli kahlinnut esiintymispelko. Se oli vatsaa kääntävä, kädet jäädyttävä, unet vievä kammo.

Ajattelin, että kirkon kurssilla kukaan ei kenties tuntisi minua, joten saisin rauhassa kokeilla laulamista yleisön edessä ja tarkastella pelkoani.

Ensimmäisellä kokoontumiskerralla en kertonut olemattomista musiikinopinnoistani, vaan pelostani. Minut otti vastaan kirjava laulajaryhmä erilaisine taustoineen sekä kurssin vetäjä, laulaja, popjazz-laulunopettaja Susanna Eronen.

Pieni porukkamme kokoontui kryptassa. Availimme ääniä yhdessä, harjoittelimme äänenmuodostusta, ja lopulta se koitti: vuoro nousta muiden kurssilaisten eteen laulamaan.

Ensimmäisellä kokoontumiskerralla en kertonut olemattomista musiikinopinnoistani, vaan pelostani.

En muista muuta kuin kauhun ja märät kainalot. Suustani kummunnut täräjävä ääni ei ollut minulle tuttu. Halusin kotiin, pimeään, peiton alle.

Se, mitä muut kurssilaiset esittivät, ei ole jäänyt mieleeni. Mutta muistan, että neljän harjoituskerran jälkeen kokoonnuimme hyvissä ajoin ennen konserttia kirkkosaliin. Osa kurssilaisista oli jäänyt matkan varrella pois. Mutta muutama keräsi rohkeutensa ja esitti harjoittelemansa kappaleen harvalukuiselle, läheisten muodostamalle yleisölle. Minäkin.

Kukin sai valita kappaleensa itse. Kursseja koordinoiva pastori Marita Toivonen sanoi tervetuliaissanoissaan rohkaisevasti: ”Kaikenlainen musiikki kuuluu kirkkoon. Ei täällä tarvitse pidättäytyä Bachissa.”

Erilaisista laulajista kehkeytyy tulkitsijoita

Viihdemusiikki on hurmaavan lempeä yleisotsikko. Se panee miettimään, mitä viihde kellekin tarkoittaa. Yhdelle se merkitsee Vanhaa virttä Taalainmaalta, itselleni selvästikin Nina Simonen ja Joni Mitchellin musiikkia. Kun rohkaistuin kolmannella kurssilla työstämään Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen kappaletta Surupuku, kurssitoveri selätti Beethovenia.

Kolmen käydyn kurssin jälkeen tiedän jo, että muut kurssilaiset ovat oppimisen suola. Olen etuoikeutettu, kun olen saanut seurata, minkälaisin harjoittein kirkkokuoron sopraanoa koulitaan tulkitsemaan tangoa, tai miten niskaansa jännittävää kurssikaveria autetaan päästämään kireydestä irti. Opettavaisinta on ollut seurata, kuinka erilaisista laulajista kehkeytyy omanlaisiaan tulkitsijoita.

Eritasoisen laulajajoukon valmisteleminen konserttiin on taitolaji. Yksi minua kahlinnut lukko aukesi, kun kurssin vetäjä Susanna Eronen totesi flyygelin takaa ohimennen: ”Ethän sinä ole esiintyessäsi yksin. Minä olen siellä, säestämässä sinua. Minä kannan puolet laulustasi.”

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi