Nuorempana Mika Seppänen ajatteli, että tämä kristinusko on niin nähty. Nyt hän on huomannut, että mitä enemmän asioihin perehtyy, sitä enemmän merkityksen tasoja avautuu.
Muusikko Mika Seppänen on meditoinut, tavoitellut valaistumista ja vaikuttunut islamista, mutta nyt hän on ehkä löytänyt kotiin
”Olen tarvinnut nämä monet mutkat, jotta pystyn katsomaan kristinuskoa suopein silmin tai edes olemaan kiinnostunut siitä”, sanoo hengellisestä etsinnästään kirjan kirjoittanut Mika Seppänen.
Ihana mutta ongelmallinen – sellaiseksi Mika Seppänen koki jo lapsena kotinsa herätyskristillisyyden. Hän epäilee, että tuo häneen lapsena kylvetty ristiriita on ollut jonkinlainen alkuviritys ja saanut hänet jääräpäisesti etsimään hengellistä kotiaan melkein mistä tahansa muualta kuin kristinuskon piiristä.
Tarinan voisi aloittaa vaikka siitä, kun Seppänen oli seitsenvuotias. Oli kevät. Kotitalon takana oli vanha tienpohja, jossa hiekka oli jo tullut näkyviin lumen alta. Siellä oli leikin lumimaailma ja hiekkamaailma. Yhtäkkiä kaikki syttyi loistamaan.
Seppänen muistelee kokemustaan, mutta turhautuu siitä, että aikuisen sanat eivät tavoita sen erityisyyttä.
– Jokin sisäinen kokemus se oli. Minulla oli lapsena muitakin samankaltaisia mystisiä kokemuksia, jotka eivät kiinnity mihinkään – joissa ei oikeastaan tapahdu mitään.
Seppänen on muusikko ja uskontotieteilijä ja nyt myös tuore kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Tien kauneudesta (Basam Books) ilmestyi viime syksynä. Kirjassaan hän kuvaa hengellistä etsintäänsä ja mystisiä kokemuksiaan, sillä niitä hänellä on ollut myös aikuisena. Matkassa on ollut monenlaisia mutkia, pysähdyksiä ja suunnanmuutoksia: valaistumisen tavoittelua henkisen opettajan johdolla, meditaatioretriittejä, äiti Amman syleilyä – ja jopa kääntyminen muslimiksi.
Aikalisä Intiassa
40-vuotispäivänsä tietämillä Mika Seppäseen iski valtava tarve päästä pois.
– Halusin henkiselle matkalle, jonnekin pimeään. Sisäinen vaisto sanoi, että minun pitäisi kömpiä johonkin luolaan, jotta voisin jotenkin päästä asioissa eteenpäin. Tarvitsin aikalisän.
– Lähdin sitten Intiaan! No eikö olekin klisee? Seppänen nauraa.
Hänen kaipaamansa luola oli kymmenpäiväinen meditaatioretriitti Jaipurissa.
– Olin kyllä yrittänyt meditoida aikaisemminkin, mutta minussa on aina ollut kehollista levottomuutta, ja paikallaan oleminen on ollut minulle vaikeaa. Retriitti oli hyppy syvään päähän, hän kertoo.
Retriitin ensimmäiset päivät istuttiin paikoillaan omaa hengitystä tarkkaillen useita tunteja päivässä. Seppäselle se oli kivuliasta, ja keskittyminen tuntui mahdottomalta. Välillä keho myös alkoi liikkua tahdosta riippumatta. Joulukuun lopussa Pohjois-Intian vuoristossa oli kylmä, ja Seppästä paleli jatkuvasti lämmittämättömissä sisätiloissa.
Retriitin loppuosa oli vipassana-meditaatiota, jossa huomio keskitetään kehoon ja sen tuntemuksiin. Vähitellen meditoiminen alkoi sujua paremmin ja mielikin hiljentyä.
Retriitin jälkeen Seppänen jäi vielä joksikin aikaa Intiaan. Eräänä iltana hän istui hotellihuoneessaan meditoimassa, kun hän kuuli läheisestä minareetista rukouskutsun. Se lumosi ja liikutti. Ehkä se oli myös enne tulevasta.
Matka islamiin
Suomeen palattuaan Seppänen jatkoi meditoimista, ja samalla hän jatkoi myös etsintäänsä. Erään henkisen etsinnän seminaarin viitekehyksenä oli suufilaisuus. Perinteinen suufilaisuus on islamin sisällä vaikuttanut mystinen suuntaus, mutta nykypäivän länsimainen suufilaisuus on etääntynyt islamista ja omaksunut opetuksia myös muista hengellisistä perinteistä.
Kurssin opettaja, saksalainen sheikki Burhanuddin teki Seppäseen vaikutuksen. Sheikillä oli taustallaan vanha traditio, johon hän liittyi ja johon hänen opetuksensa pohjasi. Opetuksen ytimessä olivat Jumala ja rakkaus. Jokin siinä sai Seppäsen tuntemaan, että hän oli tullut kotiin.
Jo luonnonkansat ovat tunnistaneet jotkut paikat pyhiksi. Sellaisissa paikoissa ihmisillä on alttius kokea jotakin erityistä.
Kotiin ja kotiin – samalla Seppänen kaipasi seikkailuja ja eksotiikkaa. Suufiseminaarista tutut ihmiset olivat lähdössä jouluksi matkalle Jerusalemiin, ja Seppänen liittyi joukkoon.
– Jerusalem on niin symbolinen paikka kaikkine historian ja kulttuurin kerroksineen. Jotkut paikat ovat sellaisia, että jo luonnonkansat ovat tunnistaneet ne pyhiksi. Sellaisissa paikoissa ihmisillä on alttius kokea jotakin erityistä, hän kuvailee.
Joillekin vierailu Jerusalemin pyhillä paikoilla on niin järisyttävä kokemus, että he joutuvat psykoottiseen tilaan ja identifioituvat joksikin Raamatun henkilöksi. Seppäselle ei käynyt niin, mutta jotakin erityistä hänellekin tapahtui.
Yksin kaupungilla kierrellessään hän osui Itkumuurille. Hän painoi päänsä muuria vasten. Yhtäkkiä hän tunsi ylimaallisen valon, joka heijastui muurista häneen ja huuhtoi häntä. Sama tapahtui uudelleen, kun hän vieraili Itkumuurilla toisen kerran.
Joulupäivänä Seppänen oli taas yksin liikkeellä. Hän kulki Via Dolorosaa pitkin, kun hänen puheilleen tuli mies, joka alkoi puhua Koraanista. Miehen kanssa jutellessaan Seppänen myönsi, että kyllä, on yksi Jumala ja Muhammed on hänen profeettansa.
Se riitti: Seppäsestä tuli muslimi. Hänen keskustelukumppaninsa järjesti hänelle myös todistuksen kääntymisestä, ja sen avulla hän pääsi vierailemaan Al-Aqsan moskeijassa, johon turisteilla on vain rajattu pääsy.
Seppänen kuvailee, että kyse oli ihan kirjaimellisesti kääntymisestä.
– Oli kuin maailma ympärilläni olisi kääntynyt 180 astetta. Näin kaiken ihan eri tavalla.
Jumala on niin monella tavalla latautunut käsite, ja ehkä se on vieläkin minulle vaikea.
Islam merkitsi hänelle nöyrtymistä. Sanavarastoon tuli takaisin sana Jumala, jota hän oli kauan vältellyt.
– Jumala on niin monella tavalla latautunut käsite, ja ehkä se on vieläkin minulle vaikea. Ennen islamia puhuin maailmankaikkeudesta, suuresta tietoisuudesta tai vaikka universumista. Suufi-opettajani sheikki Burhanuddin käytti usein sanaa Source, lähde.
Tuoreena muslimina Seppänen halusi oppia ja tutkia asioita juurta jaksain. Hän hankki itselleen mentorin, jonka luona hän kävi kerran viikossa opiskelemassa islamin perusteita. Hän oli päättänyt, että ainakin vuoden hän pyrkii harjoittamaan islamia esimerkiksi rukoilemalla päivittäin. Uskonnon harjoittaminen jäi kuitenkin yksityiseksi, sillä omaa yhteisöä hän ei tuon vuoden aikana löytänyt.
– Aika harvalle edes puhuin siitä alkuvaiheen jälkeen, koska huomasin, miten hämmentävää se ihmisille oli. Enkä itse ollut valmis jatkuvasti puolustelemaan asiaa, jota vasta tutkin, Seppänen kertoo.
Kun vuosi oli kulunut, Seppänen luovutti, mutta edelleenkin hän kertoo tuntevansa syvää lämpöä islamin traditiota kohtaan ja haluaa puhua siitä kauniisti.
– Mutta näen myös aika paljon ongelmia, jotka liittyvät siihen, ettei Koraania ole mahdollista tarkastella kriittisesti toisin kuin esimerkiksi Raamattua kristinuskon piirissä.
Henkisen heräämisen fyysinen puoli
Neljä vuotta sitten vuodenvaihteessa Mika Seppänen lähti jälleen kymmeneksi päiväksi meditoimaan, tällä kertaa Suomessa. Kurssin alku oli normaalin hankala, mutta parin päivän jälkeen kokemukset muuttuivat epätavallisen rankoiksi. Hän näki näkyjä, ensin lempeän ja lohdullisen Jeesuksen. Sitten hän putosi pimeään ja pelkäsi tulleensa hulluksi.
Seppäsen hurjat, kehossa tuntuvat näyt jatkuivat päiväkausia. Niissä oli vahvoja symboleita ja myyttisiä hahmoja: Fatiman käsi, Graalin malja, Buddha, Shiva, toisiinsa kiertyneet käärmeet, Jeesus orjantappurakruunu päässään. Voimakkain oli kokemus siitä, kuinka jonkinlainen energia lähti nousemaan ylöspäin hänen kehossaan.
– Vaikka hurjia asioita tapahtui ja olin kestokykyni äärirajoilla, minulla oli koko ajan sisäinen tieto, että olen turvassa. Oli päivänselvää, että katson sen jutun loppuun, Seppänen muistelee.
– Silloin en tiennyt, mikä se oli, ja vieläkin tutkin asiaa. Olen kuitenkin tullut sellaiseen varmuuteen, että kyse oli siitä, mistä idän traditiossa puhutaan kundalinin heräämisenä. Itse ajattelen, että se on henkisen heräämisen fyysinen puoli, jonkinlainen hermostollinen nollaus.
Seppänen arvioi, että kristillisillä käsitteillä voisi puhua uudestisyntymisestä – siitä samasta, josta Jeesus puhuu Nikodemokselle Johanneksen evankeliumin 3. luvussa: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän”.
Kokemuksensa jälkeen Seppänen on lukenut myös gnostilaisia Nag Hammadin tekstejä ja ounastelee, että myös niissä puhutaan samasta ilmiöstä.
– Meillä lännessähän ei ole tämän ilmiön kuvaamiseen neutraalia tai edes sakraalia kieltä, vaan sanat täytyy hakea idästä. Uskon kuitenkin, että kyseessä on evolutiivinen ja biologinen ilmiö, joka on tunnistettu idän traditiossa.
Kokemus oli Seppäselle mullistava. Hän kertoo, että pari vuotta sen jälkeen meni jonkinlaisessa lakkaamattoman hurmoksen tilassa. Nyt hän on oivaltanut, että itse kokemusta olennaisempaa on se, miten sen tuoman mahdollisuuden käyttää: miten sitä voi syventää ja miten sen voi terveellä tavalla tuoda muuhun elämään.
Kohti jakamista ja yhteisöllisyyttä
Kyllä, Mika Seppänen on saanut kuulla, että hänen kokemuksensa oli itsestään saatanasta peräisin. Itse hän sanoo, että se olisi aika paradoksaalista, koska juuri tuo kokemus lopulta pakotti hänet kohti kristinuskoa.
– Näyissäni oli tosi paljon kristillistä symboliikkaa ja ne huipentuivat ristille. Tajusin, että tässä on nyt jotakin, mitä minun pitää tutkia. Se tuntui velvollisuudelta sitä kokemusta kohtaan.
– Aluksi minun oli Raamattua lukiessani vaikea päästä pintatason taakse ja irti niistä tulkinnoista, joissa meidät on marinoitu. Siinä auttoi se, että yritti hahmottaa laajempaa kokonaiskuvaa siitä, mistä tässä traditiossa oikeastaan on kyse.
Seppänen muistaa joskus nuorempana ajatelleensa, että tämä kristinusko on niin nähty. Nyt hän on tajunnut, että eipä olekaan. Mitä enemmän hän on asioihin perehtynyt, sitä enemmän merkityksen tasoja hänelle on avautunut. Mitä enemmän omista ennakkokäsityksistään luopuu, sitä enemmän pystyy ottamaan vastaan.
– Olen tarvinnut nämä monet mutkat, jotta pystyn katsomaan kristinuskoa suopein silmin ja avautumaan niille mahdollisuuksille, joita tämä traditio antaa – tai edes olemaan kiinnostunut siitä. Ja nyt olen huomannut, että se on innostava ja mahdollisuuksia täynnä.
Tällä hetkellä minulla ei ole tarvetta mennä pimeään kokemaan lisää jotain hurjia juttuja.
Seppänen on osallistunut ihan tavallisiin luterilaisiin jumalanpalveluksiin ja viettänyt aikaa Valamon luostarissa. Hän on mukana myös luterilaisen kirkon sisällä toimivassa Betania-yhteisössä.
– Minulle se on ollut paikka, jossa olen voinut pohtia omaa juttuani kristillisessä kontekstissa ja löytää sille sanoitusta. Siellä ajatus on vapaa. Voi keskustella tutkiskellen, ei-tietäen, aavistellen ja kokeillen.
Onko Seppäsen polku nyt valmis? Jääkö hän kirkkoon?
– Minua kiinnostaisi mennä enemmän jakamisen ja yhteisöllisyyden suuntaan, antaa lahjaksi tai lainaksi sitä, mitä olen saanut. Se on ehkä se seuraava kohta, jossa voin kasvaa. Tällä hetkellä minulla ei ole tarvetta mennä pimeään kokemaan lisää jotain hurjia juttuja, hän sanoo.
– Eräs tuttuni sanoi, että jossain kohtaa pitää valita se konteksti, jossa hengellisyyttään harjoittaa. Katsotaan, huolitaanko minut kirkkoon. Kyllä minulla on aika syvää rakkautta kristinuskoa kohtaan. Tähän asti polkuni on mennyt niin, että olen kiinnittynyt hetkiksi erilaisiin traditioihin, mutta en voi aina vain lillua. Minun pitää valita joku koti.
Mikä on Betania-yhteisö?
Pappi Henri Järvinen, olet ollut perustamassa Betania-yhteisöä ja koordinoit sen toimintaa. Millaisesta yhteisöstä on kyse?
– Betania-yhteisö on hengellinen yhteisö, joka perustettiin nelisen vuotta sitten. Sen oli tarkoitus olla vuoden mittainen kokeilu, mutta mukana olleet halusivat jatkaa toimintaa sen jälkeenkin. Alun perin yhteisö oli tarkoitettu nuorille aikuisille, mutta se on sittemmin laajentunut vanhempiinkin työikäisiin. Tällä hetkellä mukana on noin 15–20 henkilöä.
Keitä yhteisön jäsenet ovat? Kuka voi tulla mukaan?
– Betania-yhteisö on avoin ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita mystiikan teologiasta ja hiljaisesta rukouksesta. Keskiössä on jäsenten oma hengellinen elämä ja harjoitus, ja meidän tarkoituksemme on tukea sitä. Emme siis ole mikään salaseura.
– Meillä on oikeastaan kahdentyyppisiä jäseniä. Ensinnäkin on pitkän linjan hiljaisuuden ihmisiä, joilla on esimerkiksi retriitti- tai Tuomasmessu-taustaa. Sitten on sellaisia ihmisiä, joiden taustalla on monenlaista hengellistä etsintää ja esimerkiksi meditaatiota.
– Toivomme, että mukaan tulevat ovat opiskelijoita tai työelämässä ja että heidän elämässään ei ole meneillään suuria kriisejä.
Miten yhteisö toimii? Mihin sen jäsenet sitoutuvat?
– Meillä on oma Elämän sääntö, joka pohjautuu karmeliittojen sääntökunnan perinteeseen. Kokoontumisissamme on yleensä rukousta ja sitten keskustelua jostakin aiheesta. Tapaamme seurakuntien tiloissa ja virtuaalisesti.
Kuka toimintaa rahoittaa?
– Emme ole yhdistys, emmekä kerää jäseniltämme rahaa. Emme myöskään saa avustusta mistään. Jokainen jäsen maksaa omat kulunsa.
Lisätietoja: betaniayhteiso.com
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Jokin minua ja luomakuntaa sillä hetkellä katsoi ja kosketti” – Monella on kokemuksia siitä, että Jumala tulee lähelle
HengellisyysKeskiajan mystikoilla oli Jumalaan nautinnon ja kärsimyksen sävyttämä rakkaussuhde. Nykyään Jumala voi koskettaa popkonsertissa tai messussa, unessa tai unettomana yönä tai vaikka metromatkalla.
