Teologian kandidaatti Rasmus Tillander pitää oppituntia Hvittorpin rippikoulussa kesällä 2018.
Jos koti ja arki ei tue uskoa, rippikoulukaan ei kanna pitkälle, havaitsi professori Kati Tervo-Niemelä
Nuori arvostaa aikuista, joka puhuu avoimesti uskonnosta ja näyttää esimerkillään, että usko voi olla kantava asia elämässä.
Joka toisessa kodissa uskonnosta ei puhuta lasten ja nuorten kanssa oikeastaan mitään, havaitsi Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä. Hän on tutkinut kymmenen vuoden ajan noin 250 nuoren joukkoa. Tuona aikana nuoret ovat varttuneet rippikoululaisista 25-vuotiaiksi.
Noin puolella nuorista usko oli kuta kuinkin samalla tasolla 25-vuotiaana kuin 15-vuotiaana. Joka kolmas taas oli etääntynyt uskosta. Noin joka seitsemäs koki lähentyneensä Jumalaa, ja usko oli vahvistunut.
Maaliskuussa Tervo-Niemelä julkaisi tutkimusaineistonsa pohjalta British Journal of Religious Education -lehdessä artikkelin, jossa tarkasteltiin sitä, miten kotona saatu uskonnollinen kasvatus vaikuttaa nuorten uskoon eri elämänvaiheissa.
– Jo kaikki aiemmatkin tutkimukset ovat osoittaneet, että vanhemmilla on hyvin keskeinen rooli siinä, millaiseksi ihmisen uskonnollisuus muotoutuu. Nyt pyrin selvittämään erityisesti sitä, miten nuoren uskonnollisuus voi vahvistua ja mistä se voi saada vaikutteita, jos vanhemmat eivät ole antaneet uskontokasvatusta, Tervo-Niemelä kertoo.
Uskontokasvatukseen tarvitaan molempia vanhempia
Kati Tervo-Niemelä yllättyi siitä, miten ratkaisevaa on molempien vanhempien mukanaolo. Jos uskontokasvatusta antaa vanhemmista vain toinen, perheen lapset ovat 25-vuotiaina asenteiltaan lähempänä niitä, jotka eivät ole saaneet ollenkaan uskontokasvatusta.
– Usko vaatii ympärilleen sitä tukevia elementtejä, niin kutsuttuja uskottavuusrakenteita, jotta se vahvistuu ja säilyy. Varsinkin nuoren usko tarvitsee niitä aika paljon. Hänen ympärillään täytyy olla riittävästi ihmisiä, jotka uskovat samalla tavalla.
Niillä nuorilla, jotka ovat kasvaneet uskonnollisen ilmapiirin ulkopuolella, korostuu median vaikutus.
– Se näkyy ennen kaikkea negatiivisessa mielessä. Esimerkiksi kirkosta eroava nuori usein vetoaa mediaan, Tervo-Niemelä kertoo.
Usko vaatii ympärilleen sitä tukevia elementtejä, niin kutsuttuja uskottavuusrakenteita, jotta se vahvistuu ja säilyy.
Koulun uskonnonopetuksesta nuoret puhuivat myönteisesti. He kokivat sen antaneen tietoa ja olleen neutraalia. Sen sijaan historian tunneilta joillekin nuorille oli jäänyt mieleen se, että siellä oli tuotu esiin kristinuskon kielteisiä puolia ja sitä, millaisia kauheuksia uskon nimissä on tehty. Tämä oli muuttanut heidän omaa suhtautumistaan uskontoon kielteisemmäksi.
Kotitaustasta riippumatta voimakkaimmin nuorten uskonnolliseen ajatteluun vaikutti rippikoulu.
– Kodin vaikutusta on vaikea korvata, mutta rippikoulu paikkaa sitä merkittävällä tavalla. Nuoret, jotka eivät saaneet vanhemmiltaan uskontokasvatusta, mainitsivat vaikuttajina myös isovanhempia ja yksittäisiä kirkon työntekijöitä, kertoo Tervo-Niemelä.
Rippikoulu on tärkeä kokemus isolle osalle nuorista, mutta sen vaikutus jää helposti väliaikaiseksi niillä nuorilla, jotka eivät saa kotoa uskontokasvatusta.
– Yksi rippikoulukokemus ei riitä kantamaan kovin pitkälle silloin, jos koti ja arki ei tue uskoa.
Iltarukouksella on iso merkitys
Myös sillä on väliä, millaista kotoa saatu kasvatus on. Kati Tervo-Niemelän tutkimuksessa nousi selvästi esiin se, että ankaralla ja tuomitsevalla uskontokasvatuksella ei saada mitään hyvää aikaan, vaan se päinvastoin on omiaan etäännyttämään nuoria uskosta ja kirkosta.
– Olennaista on myönteinen, hellä ja rakastava suhde lapseen ja se, että uskonkysymykset tulevat luontevasti arjessa vastaan ja niistä puhutaan avoimesti. Tärkeää olisi sekin, että kirkossa käynti olisi lapselle kiva kokemus, johon ei liity pakkoa eikä ankaruutta.
– Kirkossa pitäisi olla tilaa myös lapsen elämälle. On ihanaa, että kirkoissa on nykyisin leikkipaikkoja, joissa lapset saavat olla ihan vapaasti. Pitäisi päästä eroon siitä, että seurakuntalaiset katsovat ankarasti lasten levottomuutta. Lapsi kyllä näkee sen viestin, että ”ole hiljaa, et kuulu tänne”.
Tervo-Niemelää huolestuttaa se, että noin puolet perheistä on sellaisia, joissa uskonnosta ei puhuta edes asiatasolla – saati että niissä harjoitettaisiin uskontoa vaikkapa iltarukouksen verran.
Niillä nuorilla, jotka jäävät opiskelemaan tai töihin kotipaikkakunnalleen, suhde uskoon ja kirkkoon säilyy paljon paremmin kuin muualle muuttaneilla.
Hän epäilee, että monet vanhemmat jättävät uskonnosta puhumisen mieluummin ammattilaisille, kuten seurakunnan työntekijöille tai opettajille. Usko myös saattaa tuntua niin henkilökohtaiselta tai jopa hävettävältä asialta, ettei siitä haluta puhua edes kotona.
– Se on harmi, koska nuoret kertoivat todella arvostavasti niistä aikuisista, esimerkiksi isovanhemmista tai kummeista, jotka ovat puhuneet heille uskon kysymyksistä tuputtamatta, lämpimässä hengessä ja luonnollisena osana elämää.
– Monet nuoret mainitsivat myös iltarukouksen. He kertoivat, kuinka äiti luki iltarukousta ja kuinka vasta isommaksi kasvettuaan he ovat tajunneet, miten iso merkitys sillä on heille ollut.
Hiljainen esimerkkikin on ok
Iltarukouksen opettaminen taaperolle ja lastenraamatun selailu yhdessä voi tuntua vielä kivuttomalta, mutta miten uskontokasvatusta annetaan murrosikäiselle? Kati Tervo-Niemelän mukaan se ei ole ongelma, jos uskonto on kotona muutenkin luonteva puheenaihe. Ainakaan nuorta ei pidä pakottaa puhumaan asioista, joista hän ei halua puhua.
– Uskonnosta voi puhua ihan tietopuolisena asiana: on eri uskontoja, ihmiset uskovat eri lailla, uskonto vaikuttaa moniin asioihin ja näkyy esimerkiksi maailmanpolitiikassa. Toisaalta voi kertoa, mikä merkitys uskolla itselle on, Tervo-Niemelä sanoo.
– Ja jos vanhempi itse ei oikein uskalla puhua avoimesti uskostaan, on myös ihan ok omalla hiljaisella esimerkillään tuoda esiin sitä, että usko on myönteinen ja kantava asia elämässä. Kaikkein tärkeintä on se, että nuori ei saa sellaista kokemusta, että uskonto on ankara ja ikävä asia, jotakin pakollista ja vastenmielistä – sillä tehdään paljon tuhoa.
Monet kirkosta eronneet haluavat lapsensa rippikouluun
Rippikouluikäisenä tai pian rippikoulun jälkeen kovinkaan moni ei vielä pohdi kirkosta eroamista. 18–25-vuotiaat sen sijaan miettivät suhdettaan kirkkoon. Kirkosta etääntyneille siitä eroaminen on siinä vaiheessa luonteva ratkaisu.
– Niillä nuorilla, jotka jäävät opiskelemaan tai töihin kotipaikkakunnalleen, suhde uskoon ja kirkkoon säilyy paljon paremmin kuin muualle muuttaneilla. Muualle muuttaminen etäännyttää ja irtaannuttaa, Kati Tervo-Niemelä kertoo.
Hän muistuttaa, että kirkosta eronneistakin hyvin monet muistavat oman rippikoulunsa myönteisenä kokemuksena ja haluaisivat sellaisen myös omille lapsilleen.
– Se on tosi hieno asia. Monet tapaamani kirkosta eronneet vanhemmat ovat olleet epävarmoja siitä, voivatko he ilmoittaa lapsensa rippikouluun. Kyllä he voivat. Kirkon pitäisi entistä aktiivisemmin olla toivottamassa näiden perheiden nuoria tervetulleeksi rippikouluun ja tiedottaa enemmän tästä mahdollisuudesta.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helin: Rippipapilla olisi loistava tilaisuus yhdistää erkaantuneita perheitä
PuheenvuorotLiki puolet rippikoululaisten vanhemmista ovat eronneita. Konfirmaatiossa suvut istuvat yleensä eri puolilla kirkkoa toisiinsa vilkaisematta.
