null Kajas: Auttamatta jättämisen kauheus konkretisoituu kun miettii, että joku vain kävelisi meidän ohitsemme

Kajas: Auttamatta jättämisen kauheus konkretisoituu kun miettii, että joku vain kävelisi meidän ohitsemme

Meille on luontaista kohdata iloa ja menestystä, mutta vaikeuksiin joutuneen kohtaaminen ei ole helppoa.

”Bussikuski pelasti tiedottoman vanhuksen pysäkiltä 10 asteen pakkasesta – ihmettelee muiden välinpitämättömyyttä.”

”Miksi kukaan aikuinen ei auttanut kadulla itkenyttä pikkupoikaa?” ”Teinityttö makasi tunnin tajuttomana kadulla – kukaan ei auttanut.” Asiat eivät välttämättä aina ole yhtä mustavalkoisia kuin otsikot antavat ymmärtää, eivätkä omat voimavarat aina riitä auttamiseen, mutta silti nämä uutiset eivät lakkaa ihmetyttämästä.

Usko ihmisen auttamishaluun palautui löydettyäni tutkimuksen, jonka mukaan korona-aika on herättänyt meidät yhteisöllisyyteen ja auttamisen merkitykseen. Tutkimuksen mukaan noin joka neljäs vastaaja kertoi epidemian muuttaneen omia lahjoittamisen, vapaaehtoistyöhön osallistumisen tai muun auttamisen tapoja. Tämähän on hienoa! Se kielii sydämissämme asuvasta auttamisen halusta. Hyvätekeväisyys ja vapaaehtoisuus tuntuvat selvästi mielekkäiltä ja tärkeiltä tavoilta tukea apua tarvitsevaa.

Miksi on sitten niin vaikea kysyä bussipysäkille tuupertuneelta, että oletko kunnossa?

Miksi on sitten niin vaikea kysyä bussipysäkille tuupertuneelta, että oletko kunnossa? Asiaa voisi yrittää järkeillä kohtaamisen vaikeudella – meille on luontaista kohdata iloa ja menestystä, mutta vaikeuksiin joutuneen tai surevan kohtaaminen ei ole yhtä helppoa. Vai onko kyse geeneissämme asuvalla reviirin tarpeella, siinä että koemme toisen reviirille astumisen epähienona tungetteluna? Vai jäytääkö sisintämme kenties epäonnistumisen pelko tai kehtaamisen ongelma, ”en minä varmaan osaa, joku muu osaa auttaa paremmin.”

Auttamatta jättäminen konkretisoituu, jos kuvittelemme itsemme tai lähimmäisemme avun tarvitsijana. Pelkkä ajatus ohilipuvasta ihmisvirrasta, joka kääntää katseensa mieluummin kelloonsa tai vaihtaa kadunpuolta kuin pysähtyy auttamaan, on kenelle tahansa tuskallinen ajatus. Onneksi joukossamme asuu kuitenkin kasapäin sieluja, joille auttaminen on sisäänrakennettu juttu. Heitä, jotka ovat eturintamassa valmiita tarttumaan olkapäästä ja kysymään ”voinko auttaa?” Heidänlaisiaan toivon jokaisen kohdalle.

Kirjoittaja on entinen huippu-urheilija ja nykyinen viestinnän ammattilainen, joka harrastaa teologian opiskelua.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi