null Kajas: Miten esiintyjä voi päästä jännityksestä? Ymmärtämällä, että moka on lahja

Kajas: Miten esiintyjä voi päästä jännityksestä? Ymmärtämällä, että moka on lahja

Lapsille tolkutetaan reippauden merkitystä, mutta kaikkiin reippaus ei tartu karaisemalla.

Seitsemänvuotiaana taitoluistelijan alkuna jännitin ensimmäistä kilpailuani. Unohdin kahden ja puolen minuutin ohjelmani koreografian ja jäin kaartelemaan päämäärättömästi keskelle valtavaa areenaa. Jalkani jäykistyivät. Toivoin, että musiikkini loppuisi ja pääsisin pian pois. Muistot puistattivat pitkään, ennen kuin niille pystyi nauramaan.

Jännitin lapsena valtavasti kaikenlaista esiintymistä. Ennen esitelmien pitämistä lietsoimme ystäväni kanssa toisiimme hurjaa kiihtymystä. Mainostimme suurieleisesti edeltävillä välitunneilla, kuinka kohta jännittää niin, että sanoja ei suustamme ulos tule. Suggestoimme paitsi itsemme myös kuulijat keskittymään siihen, missä kohtaa jännitys ottaa meissä vallan ja epäonnistuminen tapahtuu.

Henkilökohtaisen minuuden tuominen muiden arvioitavaksi on jo itsessään vaikeaa. Pelon ja epävarmuuden lisäksi häpeä ja kasvojen menettämisen pelko tekevät meistä haavoittuvia ja paljaita. Silloin astuu usein kehiin jännittäminen, kelju kaverimme.

Olisivatko paineet menestymiselle vähäisemmät, jos toivottelisimmekin toisillemme ensi kerralla oikein kunnon kylmää kyytiä?

Jännitin koulussa, sillä en halunnut epäonnistua itselleni merkityksellisissä asioissa. Olen pohtinut, olisiko minua jännittänyt vähemmän, jos joku olisi ennen esitelmääni sanonut, että hei, moka on kuule mahtava juttu. Epäonnistuhan oikein kunnolla, se on nimittäin lahja! Täydellisyyteen pyrkivälle lapselle moka ei todellakaan tuntunut lahjalta. Moka oli kuin poliisi, joka nosti käden pystyyn ja viittilöi karttamaan tilanteita, missä voi epäonnistua uudelleen.

Minut ja monet aikalaiseni heitettiin kaukaloihin ja lavoille karaistumaan, eikä omena ole kauaksi pudonnut: nykyisille lapsille tolkutetaan lähes samaa asiaa, reippauden merkitystä. Entä ne pelokkaat, joihin reippaus ei tartu pelkästään karaisemalla ja käskemällä?

Urheiluharrastus on ympäristö, jossa jännittäminen ja epäonnistuminen kuuluivat pelin henkeen. Vuosien saatossa opin parsimaan itseni kasaan, parantelemaan lapsenkokoisten unelmien rusentamaa sielua ja nousemaan jälleen pystyyn uusia tavoitteita kohden. Epäonnistumiset olivat oivallista oppia minuuden kehittymisen polulla siitä huolimatta, että pikkuruisissa sisuskaluissa myrskysikin.

On melkein irvokasta, että toivotamme tsempit vain onnistumista silmällä pitäen. Olisivatko paineet menestymiselle vähäisemmät, jos toivottelisimmekin toisillemme ensi kerralla oikein kunnon kylmää kyytiä, pohjanoteerausta? Uskon vahvasti, että mitä enemmän mokaan, sitä paremmalta onnistuminen joskus tuntuu.

Kirjoittaja on entinen huippu-urheilija ja nykyinen viestinnän ammattilainen, joka harrastaa teologian opiskelua.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi