Kajas: Näin opin, että vapaaehtoistyössä tärkeintä eivät olekaan pöydän kauneimmat leivonnaiset
Mila Kajas tajusi vapaaehtoistyön merkityksen vasta, kun löysi vapaaehtoistyön, jota halusi tehdä vapaasta tahdostaan.
Ruuhkavuosina moni aikuinen tuskailee lasten harrastusten, koulun, parisuhteen, työn, itsensä ja perhe-elämän ristitulessa. Lisätäänpä listaan vielä perinteikkäät ja puolittain pakon alla suoritetut vapaaehtoistyöt, joita harva vanhempi pääsee karkuun.
Minäkin olen talkookutsujen kilahdellessa yrittänyt luimistella näkymättömänä ja äänettömänä sähköpostieni kätköissä. Velvollisuudentuntoisena kansalaisena olen kuitenkin tehnyt pienen osani koulujen ja harrastusten vapaaehtoistöissä.
Olen istunut urheilukenttien laidoilla monenmoisen homman äärellä, haalinut kasaan pieniä arpajaisvoittoja ja manaillen leiponut yömyöhään kanttiinien suosikkeja, mokkaruutuja. Olenpa tiukan paikan tullen turvautunut valmiisiin pakastepulliinkin. Tuunatut pullaparat olen jättänyt vähin äänin myyntipöydälle ja kadonnut ennen niiden paljastumista foliokääreiden alta. Oma osuuteni on joka tapauksessa ollut häviävän pieni verrattuna monen muun pyyteettömään panokseen isojenkin tapahtumien ja projektien onnistumiseksi.
Vapaaehtoistyöllä on pitkät perinteet. Vapaaehtoisyhdistysten muotoutuminen on jo varhain vaikuttanut yhteiskunnan eetokseen siitä, että omastaan antaminen edesauttaa henkilökohtaista kasvua ja yhteisöllistä hyvinvointia. Koronan sysäämänä vapaaehtoistyön jalo ajatus henkilökohtaisesta kasvusta ja yhteisöllisestä hyvinvoinnista herättivät minussakin omaehtoisen halun auttaa.
Viikkojen jälkeenkin saatan miettiä, mitä nuorelle, jonka nimeä en edes tiedä, mahtaa kuulua.
Kouluttauduin nuorten mielenterveystyön chat-päivystäjäksi. Löysin ensimmäisen kerran vapaaehtoistyön, johon sain ryhtyä sananmukaisesti vapaasta tahdostani. Keskustelukavereina toisessa päässä on erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailevia nuoria tai koulupäivät ilman ystävää viettäviä lapsia. Keskustelut eivät aina toiveista huolimatta pääty lupaukseen paremmasta. Viikkojen jälkeenkin saatan miettiä, mitä nuorelle, jonka nimeä en edes tiedä, mahtaa kuulua. Olen viimeistään nyt oppinut, että vapaaehtoistyössä arvokkainta ovat merkitykselliset ja pyyteettömät kohtaamiset, eivät pöydän kauneimmat leivonnaiset.
Vaikka itse olenkin aikojen saatossa siirtynyt mokkaruutujen leipojasta toisenlaisten vapaaehtoistehtävien pariin, tarvitsemme edelleen kipeästi leipureita, kouluaktiiveja ja kentän laidalla työpäivien jälkeen valmentavia vanhempia. Moni aikuinen antaa vapaaehtoisen panoksensa rakkaudesta tunnustamansa asian eteen – minun, sinun, meidän lastemme hyväksi. Se, jos jokin, on arvostettavaa.
Kirjoittaja on entinen huippu-urheilija ja nykyinen viestinnän ammattilainen, joka harrastaa teologian opiskelua.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Kun jakaa sydämestä sydämeen, kaikki saavat hyvän mielen” – Kia, Ia-Maria ja Jaakko tekevät vapaaehtoishommina kirkossa asioita, joista itse pitävät
Hyvä elämäNäin Kia Snäkä päätyi Risteysmessun bändiin, Ia-Maria Haverinen diakoniatalon ruokajakeluun ja Jaakko Hietikko esilaulajaksi seurakuntaan.
