Kajas: Teinien somekaverina voi mokata loputtomasti – jokainen tsäänssi on mahdollisuus
Ensimmäinen erottaminen perheen WhatsApp-ryhmästä kirpaisi. Sitten tajusin, että tilanteessa on puolensa.
Vilkaisen teinityttöjeni somepäivityksiä, filtteröityjä kasvoja, jotka näyttävät hieman vierailta. Ovatko nämä minun lainkaan, ajattelen, mutta nimistä päätellen ovat. Varon tekemästä hätiköityjä päätöksiä. Liian innokas ei saa olla. Painanko tykkäysnappia? Kommenttikenttään ei ainakaan kannata leperrellä turhanpäiväisyyksiä tai heittää omasta mielestä nasevaa tarinaa. Äidin julkiset läpät eivät välttämättä ole teinin mielestä cooleja.
Lasten sometileiltä ja perheen yhteisestä WhatsApp-viestiryhmästä minut on siirretty syrjään, jäähypenkille, kerran jos toisenkin – syynä milloin mikäkin. Syrjäyttämiseni tapahtuu salakavalan nopealla sivalluksella, yhdellä napin painalluksella. Bye bye. Au Revoir. Heippa. Sinä et enää kuulu meihin. Menehän siitä miettimään käytöstäsi, hus!
Ensimmäisen kerran jäähypenkille joutuminen kirpaisi. Se oli merkki epäonnistumisesta. Olin heidän kielellään boomer, kalkkis, joka ei ymmärrä mitään. Minut on siis parempi siirtää sivuun, kunnes osaan taas käyttäytyä.
Pian boomer huomaakin jo ryömivänsä kuin nöyrä alamainen lastensa edessä anoen uutta mahdollisuutta.
Aikuisena olemisen etuoikeus on kuitenkin tiedostaa, että onnistumisella ja epäonnistumisella on monia ulottuvuuksia. Niiden hyödyt ja haitat kietoutuvat salaperäisesti toisiinsa. Jälkikasvuni ei esimerkiksi ymmärrä, että minun siirtämiseni sivuun ei pitkässä juoksussa ole heidän kannaltaan hyvä idea. Samaan aikaan, kun he kokevat koston suloista riemua syrjäyttämisestäni, minä nautin hetkellisestä vapaudestani: kun en ole viestiryhmän jäsen, en voi luonnollisestikaan vastaanottaa viestejä. Kukaan ei siis voi ilmoittaa tarvitsevansa kyytiä, rahaa tai muutakaan apua. Aijai miten kovasti sapettaa!
Äidin vastuullinen mieli ja epätietoisuus nuorison liikkeistä kalvavat kuitenkin harmittavan nopeasti mieltä. Pian boomer huomaakin jo ryömivänsä kuin nöyrä alamainen lastensa edessä anoen uutta mahdollisuutta. Vannon pyhästi, että parannan tapani, olen vähemmän kalkkis, vähemmän innokas, normaalimpi, mukavampi ja kaikkea sitä, mihin en ehkä kuitenkaan pysty.
Ja kas, täällä ollaan taas, pelissä mukana! Anomukseni hyväksytään. Saan uuden mahdollisuuden, ja kuulun taas meihin. Viestiryhmä laulaa jälleen iloisesti. Olen hetkellisesti kuin uudestisyntynyt, joskin läkähtynyt kaikista lupauksista parantaa tapani.
Vanhemmuudessa, nuoruudessa ja somemaailman kiemuroissa pätee ainakin yksi hieno lainalaisuus: jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Siitä täytyy ottaa kaikki irti.
Kirjoittaja on entinen huippu-urheilija ja nykyinen viestinnän ammattilainen, joka harrastaa teologian opiskelua.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kajas: Tavoitteet ovat arvokkaita – paitsi jos elämä lipuu ohi niiden vuoksi
PuheenvuorotSaatoin joskus ajatella, että tässä ja nyt elävät ovat veteliä ja saamattomia, mutta en ajattele enää.
