Keski-ikäistynyt sananvapausritari Ville Ranta sohii tabuja ja rakastaa kauneutta
Kaksi vuotta sitten Ranskan presidentti teki Ville Rannasta ritarin eli palkitsi hänet Chevalier dans l’Ordre national du Merite -arvonimellä.

Kaksi vuotta sitten Ranskan presidentti teki Ville Rannasta ritarin eli palkitsi hänet Chevalier dans l’Ordre national du Merite -arvonimellä.

Keski-ikäistynyt sananvapausritari Ville Ranta sohii tabuja ja rakastaa kauneutta

Kymmenen vuotta sitten Ville Ranta oli ”nuori räpeltäjä”, joka aloitti Kirkko ja kaupungin pilapiirtäjänä. Nyt hän siirtyy Iltalehteen palkittuna ammattilaisena.

Kun Ville Ranta astuu töölöläiseen kahvilaan, hänen perässään leijailee huoleton ranskalaisuus: hänellä on Bretagnen merimiehet mieleen tuova raidallinen pusero ja hymy, jonka suunnasta ei voi olla varma.

– Olen satiirikko. Se on luonteenpiirre, jota en pidä hyvänä enkä pahana. Minun on vaikea vakavoitua tai osallistua yhteiseen hengen nostatukseen.

Satiiri on herättänyt antiikin ajoista alkaen väittelyitä taiteen vapaudesta. Rankka tyylilaji kestää aikaa, sillä yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden naurettavuudella on tapana säilyä.

Kaikelle Rantakaan ei naura. Vakavaksi veti, kun Pariisissa alkuvuoden asunut taiteilija ei meinannut löytää Helsingistä asuntoa.

– En halua asua rumassa talossa, vaikka asunto olisi kuinka kiva. Kauneus on minulle olennainen arvo.

Lopulta tarpeeksi kaunis asunto löytyi Töölöstä. Helsinki on Rannalle tuttu kaupunki, sillä hän on opiskellut kirjallisuutta ja filosofiaa Helsingin yliopistossa. Sinnekin hänet houkutteli kauneus.

– Oulun yliopisto oli liian ruma. Se oli 1960-luvun teollisuuslaitoksen näköinen.

Kauneuden ohella tärkeitä asioita Rannalle ovat luonto ja valo.

– Maapallon kaartumisesta johtuen Helsingin valo on melkein lähempänä Pariisin kuin Oulun valoa. Oulun valon suunta on aina melko radikaali: talven kalpeasta valosta kesän ehdottomaan ja sokaisevan kirkkaaseen valoon.

Ranta enteilee kaipaavansa Helsingissä pohjoisen valoa. Hän päätti jo Oulun Nokelassa aloittaessaan piirtämisen pikkuveljien ja serkkujen kanssa, että hänestä tulee isona älykäs ja ihailtu sarjakuvataiteilija.

– Luin Tinttejä ja Asterixeja. Ranskalaisissa sarjakuvissa minua viehättivät huumori ja äly. Haaveilin olevani aikuisena käsittämättömän fiksu ja lahjakas taiteilija, joka osaisi yhdistellä asioita ja tilanteita niin, että niille naurettaisiin.

Unelmat ovat toteutuneet: Rannan miltei koko tuotanto on käännetty ranskaksi ja kaksi vuotta sitten Ranskan presidentti teki hänestä ritarin eli palkitsi hänet Ranskan eteen tehdystä työstä Chevalier dans l’Ordre national du Merite -arvonimellä. Juuri nyt Kuningas menettää päänsä -sarjakuvaromaanin ranskannos ihastuttaa ranskankielisiä lukijoita.

Emme voi päättää, miten muut meidät näkevät

Pilapiirtäjän uran potkaisi vauhtiin sensuuri. Ville Rantaa ärsytti, kun Jyllands-Postenin profeetta Muhammad -aiheiset pilakuvat vuonna 2006 poikivat maailmalla räävittömiä ruutuja ja tappouhkauksia, mutta Suomessa tehtiin hyssyttelystä taidetta. Ranta piirsi Tanskan lippua polttavat kärkipoliitikot Erkki Tuomiojasta Tarja Haloseen ulisemassa, että ”tärkeintä on etteivät muslimit suutu”.

Ranta voisi piirtää Isis-vaimoista stripin.

– Ei se edes ole aiheena erityisen polttava. Isisin pilkkaaminen on yksimielisesti hyväksyttyä Suomessa.

Rannan sarjakuvista on vuosien aikana syntynyt kohuja sen verran, että edes taiteilija itse ei kaikkia muista.

– Eri ajoilla on eri tabut. Aikaisemmin seksuaalisuus ja tietyt poliittiset aiheet olivat kiellettyjä. Nykyään tabut liittyvät ihonväriin, tasa-arvoon ja sukupuoleen. Vähemmistöryhmien pilkkaaminen on nyt shokeeraavaa, vaikka se oli vielä 1990-luvulla hyväksyttyä.

Olisi hupsua, jos jokainen ryhmä saisi itse määritellä, miten heitä käsitellään vaikkapa taiteessa tai julkisuudessa.

Arkoja aiheita on tärkeä käsitellä, koska vaikenemista on syytä vastustaa.

– Vierastan ajatusta, jonka mukaan vain tietyt ryhmät saisivat puhua itseään koskevista asioista. Olisi hupsua, jos jokainen ryhmä saisi itse määritellä, miten heitä käsitellään vaikkapa taiteessa tai julkisuudessa. Se, että vain tummaihoinen kirjailija voi tehdä tummaihoisen romaanihahmon, voi olla perusteltu mielipide, mutta minä asetun vastahankaan.

Rantaa itseään loukkaa, kun häntä kutsutaan perheenisäksi.

– Voin olla liikkeellä lasten kanssa, mutta en silti halua, että joku mummeli kahvilassa maalittaa minua. Toki olen lasteni isä, mutta en itse määrittele itseäni sen kautta enkä pidä siitä, jos muut niin tekevät. Toisaalta emme voi itse päättää, miten muut meidät näkevät ja määrittelevät.

Tasa-arvo saa puntit tutisemaan

Suomalaiset miehisyyden mallit tuntuvat Rannasta vierailta ja vastenmielisiltä. Lätkähuuma on yksi niistä asioista, joihin Ranta ei lähde mukaan.

Kauneuden palvoja määrittelee tyypillisen suomalaisen miehen seuraavasti: ”insinööri, käytännöllinen sääntöuskovainen”. Kritiikkiä suomalainen mies saa Rannalta myös yliherkkyydestä.

– Hän ei osaa väitellä eikä keskustella. Mutta räyhätä hän osaa, jos joku toinen rikkoo sääntöjä.

– Pyöräilijänä kiinnitän huomiota siihen, miten nopeasti raivo nousee helsinkiläisten pyöräilijöiden ja kävelijöiden välillä. Pariisilaiset nousevat vaikka keskellä risteystä autoistaan ja alkavat keskustella, kumpi teki virheen. Suomalaiselle väittely on katastrofi. Soitetaan mieluummin poliisille kuin suuta.

Ranta pitää väittelyn välttelemistä suomalaisen keskustelukulttuurin puutteena. Toisaalta hän kertoo, että Pariisin kaduilla tapahtuva sarjaflirttailu raapi hänestä esiin suomalaisen puolen.

– Huomasin olevani varpaillani, kun koko ajan piti olla valmis kommunikoimaan.

Ville Rannan miesmalli on ritari, joka kipuilee menetettyä valta-asemaansa. Muutos on jo tapahtunut, ja se on pysyvä.

– Kun halutaan puhua kauniisti tasa-arvokehityksestä, sanotaan, että tasa-arvo ei ole keneltäkään poissa. Mutta kyllä se on. Kun marginaaleille annetaan lisää oikeuksia, enemmistöt menettävät entisen asemansa. Miehet ovat tasa-arvon häviäjiä. Kuka pitää yllä vanhan ja rupsahtaneen miehen itsetuntoa ja kunniaa, kun naiset eivät enää sitä tee? Ei kukaan.

Romahtavassa linnassa vanheneva kuningas on vertauskuva länsimaisen miehen muutoksesta, mutta myös Rannan taiteilijaminästä.

– Olen selkeästi katkera siitä, että minulla on muitakin velvollisuuksia kuin taiteilijan. Taiteellisissa kriiseissä kohdistan helposti pettymykseni perhe-elämään. Se vie liikaa aikaa ja tilaa.

Suomalaiselle väittely on katastrofi. Soitetaan mieluummin poliisille kuin suuta.

Ranta sanoo olevansa feministinen nykymies, mutta kadehtivansa taiteilijana salaa entisajan taiteilijamiesten vapautta.

– Ihminen on loppujen lopuksi vähemmän ihanteellinen kuin luulee olevansa.

Illuusio sukupuolten tasa-arvosta saa satiirikolta kylmää kyytiä.

– Miehet eivät vieläkään ota vastuuta perheen asioista. Isät eivät jää vieläkään kotiin hoitamaan lapsia ja tekevät kotitöitä paljon vähemmän kuin naiset. Miehet eivät anna vieläkään naisille uskottavaa toimijuutta yhteiskunnassa tai työelämässä. Greta Thunbergin kiusaaminen on tästä hyvä esimerkki.

– Mutta on myös paljon naisia, jotka eivät anna miehelle tasa-arvoista asemaa perheessä. Miehistä puhutaan epäkunnioittavasti: miehet eivät muka osaa tehdä kotona mitään. Vallalla on venäläistyyppinen luuserimieskulttuuri, jossa emäntä hoitaa lapset, elukat, talon ja pihan ja mies makaa dokaamassa.

En ehkä usko, mutta ajattelen Jumalaa

Uusilla kotikulmillaan Töölössä Ville Ranta on huomannut paljon kirkkoja.

– Pidän kirkoista. Kirkoissa puhutaan asiaa, ja palveluksissa käymisestä tulee aina hyvä olo.

Rannan lapsuudenkodissa ei oltu uskonnollisia, mutta äidinisä oli harras ortodoksi. Perhe kävi ukin mieliksi kirkossa jouluna ja pääsiäisenä, ja muulloinkin.

– Äiti inhosi ortodoksista kirkkoa lapsuuden kokemustensa takia, mutta minä tykkäsin. Se oli kaunis, ja siellä oli rauhallinen ja hyvä olla.

Suvussa oli muutamia uskonnollisia ihmisiä. Heitä Ranta arvosti, koska henkisyydessä ja uskonnollisuudessa oli jotain kaunista. Pikkuveljet taas olivat niin maallisia, etteivät suostuneet olemaan syömättä lihaa pitkäperjantaina.

– Pidin sitä junttiutena.

Kyllä minä yllättyisin, jos Jumala ilmestyisi pilvien välistä.

Ranta harrastaa ortodoksisia paastoja. Hän on ortodoksi, mutta käy harvakseltaan kirkossa. Yksi syy on se, että hän ei ole yhteisöllinen ihminen.

– En harjoita aktiivisesti uskontoa, mutta pidän itseäni kristittynä. Ajattelen ja tunnen asioita sen kautta. Minulla on myös lämmin suhde uskonnollisiin teksteihin ja joihinkin tapoihin. Taustassani ei ole uskonnollisia traditioita, mutta puolisollani Rebekka Naatuksella niitä on. Hän tulee vanhoillislestadiolaisesta kodista. Se on hienoa, ja toivotan kristilliset perinteet tervetulleiksi elämääni.

Ranta pohtii, että hän ei ehkä edes usko Jumalaan, mutta ajattelee silti mielellään Jumalaa ja ajattelee uskovansa Jumalaan.

– Kyllä minä yllättyisin, jos Jumala ilmestyisi pilvien välistä.

Ranta uskoo silti sieluun ja hyväksyy kristinuskon perusopetukset sellaisenaan.

– Raamatussa on syvällistä tuhatvuotista viisautta, josta osa on paljon syvällisempää kuin järkeen perustuvat ihmiskäsitykset. Itse asiassa sieltä löytyy paljon samoja asioita kuin nykyajan humanismista. Mutta kauniimmin ilmaistuna.

Ranta sanoo tuntevansa sääliä olevaista tiukan älyllisesti tarkastelevia ihmisiä kohtaan.

– Toisaalta se on ymmärrettävää, koska elämme järkiperusteluja korostavaa aikaa. Monien asioiden kannalta järjen käyttö on tietysti hyvä asia.

Kun Ville Rantaa pyydettiin kymmenen vuotta sitten piirtämään Kirkko ja kaupunkiin, hän mietti pitkään. Hän ei halunnut piirtäjäksi seurakuntalehteen, koska uskoi saavansa potkut, jos piirtäisi ärsyttävän kuvan.

Silloinen päätoimittaja Seppo Simola ryhtyi Rannan henkilökohtaiseksi ritariksi. Hän suojeli piirtäjää konservatiivisten lohikäärmeiden hyökkäyksiltä.

– Tänä aikana olen kasvanut ammattimaiseksi pilapiirtäjäksi. Aloittaessani olin vielä nuori räpeltäjä. Nyt olen tämmöinen keski-ikäinen sananvapausritari.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi