Vaikea sairaus opetti Sirpa Kähkösen mahduttamaan jokaiseen päivään pienen palan ikuisuutta

Vaikea sairaus opetti Sirpa Kähkösen mahduttamaan jokaiseen päivään pienen palan ikuisuutta

Hautajaisiinsa kirjailija Sirpa Kähkönen toivoisi yhden laulun: "rehevän ja salaa viisaan" Kypsän naisen bluesin. Se kertoo elämästä, jota on eletty nauttien ja iloiten loppuun saakka.

Sirpa Kähkönen syö ravintola Kosmoksessa käydessään aina saman annoksen. Paitsi tänään, koska paistettuja silakoita ei ole saatavilla.

Se ei haittaa, sillä Kähkösen viimeiseksi ateriaksi kelpaavat myös lounaslistan ahvenet.

Kähkönen katselee vuonna 1921 avautuneen Kosmoksen sisustusta: palmuja, kullattuja vanhoja peilejä ja kattokruunuja.

Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin keskittynyt kirjailija viihtyy Helsingin vanhoissa ravintoloissa ja syö niissä aina, kun se on mahdollista. Kähköstä miellyttää ravintola Kosmoksen ilmapiirin ohella sen maailmankaikkeutta tarkoittava nimi.

– Siinä on mukana pisara ikuisuutta. Kun olin lapsi, minuun teki suuren vaikutuksen lastenkirja, jossa sanottiin koirien lähtevän kuoltuaan koirien tähdistöön.

Sairaus vähensi halua kontrolloida muiden tekemisiä

Koiran tähdelle lähti hiljattain kirjailijan rakas Nelli-koira. Nelliä sureva Sirpa Kähkönen kertoo ajatelleensa paljon myös omaa kuolemaansa.

– Kun minulla todettiin 40-vuotiaana aggressiivisen rintasyövän esiaste ja jouduin sen seurauksena leikkaukseen, ymmärsin, ettei ihminen voi koskaan tietää, missä kohtaa kuolema hänessä lymyää. Vaikka eläisi kuinka hyvin, elämän kulkua ei voi ennalta määrätä.

Surevien oikeus on tehdä hautajaisista sellaiset, että he saavat lohtua.

– Sairaus opetti, ettei asioita kannata lykätä tulevaisuuteen. Sairaus myös vähensi haluani kontrolloida muiden ihmisten tekemisiä. Vähän aikaa luulin, etten enää koskaan valittaisi. Ei minusta sentään loputtoman optimistista tullut, mutta joka päivä olen valtavan iloinen siitä, että saan yhä hääriä täällä.

Päiväohjelmaan on tullut sairauden jälkeen pysähdyksiä.

– Usein on kiire ja paljon tehtäviä, mutta riittää, että kävelee seuraavaan paikkaan ja pysähtyy lapsen tavoin ihailemaan vaikka syksyn lehtiä. Yritän mahduttaa jokaiseen päivääni pienen palan ikuisuutta.

Yksin sureminen on kamalaa

Ensimmäisen kokemuksen kuolemasta Sirpa Kähkönen sai seitsenvuotiaana, kun hänelle rakas isoisä kuoli mahasyövän aiheuttamiin koviin tuskiin.

– Kivun lievittäminen oli vielä 1970-luvulla kovin alkeellista. Kun isoisä oli kuollut, minulle sanottiin, ettei häntä pidä surra vaan pitää iloita, kun hänellä ei ole enää kipuja. Otin neuvon kirjaimellisesti, joten hautajaisissa vuolaasti itkevät ihmiset ihmetyttivät minua.

– Suru tuli vuotta myöhemmin, kun tajusin, ettei ukkia voi koskaan enää tavata.

Hyvissä hautajaisissa on Kähkösen mukaan läsnä tietoisuus siitä, että oli aika. Kun nuori ihminen kuolee, hautajaisia vietetään liian aikaisin.

– Samaan uskovien yhteisöön kuuluminen on silloin korvaamaton lohtu, sillä yksin sureminen on kamalaa.

Omia hautajaisiaan Kähkönen ei ole suunnitellut.

– Suoraan sanoen hautajaiseni tuntuvat täysin yhdentekeviltä. Haluan antaa tilaa niille ihmisille, jotka minua mahdollisesti surevat. Surevien oikeus on tehdä hautajaisista sellaiset, että he saavat lohtua. Jos he haluavat järjestää iloiset peijaiset, niin järjestäkööt ne.

Ylevää kahvinjuontia ja itkua

Amerikkalaisissa hautajaisissa on tapana, että surijat kertovat siunaustilaisuudessa muistoja vainajasta. Se miellyttää Sirpa Kähköstä.

– Jokin siinä vetää puoleensa, mutta ei se varmaankaan soveltuisi Suomeen sellaisenaan. Meillä puheet pidetään vasta sen jälkeen, kun on itketty kovaa kirkossa ja paleltu haudalla. Vasta sen jälkeen, kun on saatu kahvia ja juotu konjakkia, on puheiden aika.

– Toisaalta vanhoissa hautajaismenoissamme on kosolti ylevyyttä. Veisataan, itketään ja juodaan lopuksi kahvit. Se on tuttua ja turvallista.

Vaikka Kähkönen ei ole hautajaisiaan suunnitellut, yksi laulu saattaisi sopia niihin.

– Olen joskus miettinyt, ketkä minun arkkuani kantavat. Onko ystäviä jäljellä ja keitä he ovat?

Omanlaisensa ratkaisun tarjoaa Eero Ojasen säveltämä Kypsän naisen blues, jonka Anneli Saaristo esittää Marja-Leena Mikkolan sanoin.

– Laulussa kypsän naisen arkkua kantaa kuusi hänen entistä miestään. Rehevä ja salaa viisas blues kertoo naisen elämästä, jota on eletty nauttien ja iloiten loppuun saakka. 

 

Viimeinen ateria -sarjassa puhutaan kuolemasta ja hautajaisista.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi