Koronaviruksen tuomissa poikkeusoloissa ja läheisen menettämistä surevien ihmisten kokemuksessa on paljon samaa, sanoo surututkija Mari Pulkkinen.
Korona toi surun kaikkialle, ja siitä voi tulla elämän merkityksellisyyden lähde, sanoo surututkija Mari Pulkkinen
Surututkija Mari Pulkkinen näkee koronapandemian aiheuttamissa poikkeusoloissa monenlaista surua.
Tässä on jotakin tuttua. Osaan tämän. Surututkija, tietokirjailija Mari Pulkkinen yllättyi siitä, miten tutulta koronapandemian muuttama maailma tuntui. Sitten hän ymmärsi, että läheisen menettämistä surevien ihmisten kokemuksessa ja poikkeusoloissa on paljon samaa.
Pulkkinen tietää, millaista on, kun maailma romahtaa ja arki muuttuu pysyvästi toisenlaiseksi. Hän koki vuoden 2007 aikana kaksi syntymättömän lapsen kuolemaa.
– Menetykset jättivät minuun lähtemättömän jäljen. 18- ja 11-vuotiaiden poikien äitinä elän arkeani pysyvässä poikkeustilassa. Olen tottunut pelkäämään ja ennakoimaan vaaroja, mutta samalla tajuan, ettei se aina riitä.
Jotakin samanlaista tapahtui Pulkkisen mukaan tänä keväänä, kun koronapandemia levisi Italiaan ja New Yorkiin. Suru ja kuolemanvaara ilmaantuivat paikkoihin, jotka suomalaiset tuntevat lomamatkoiltaan. Nyt suru on kaikkialla. Suremme muuttunutta maailmaa, rikki mennyttä arkea, peruuntuneita suunnitelmia, hävinneitä työpaikkoja ja sitä, ettemme voi koskettaa rakkaitamme.
Siedämme huonosti toisten syvää surua
Mari Pulkkinen on käsitellyt suomalaisten kokemuksia läheisten menettämisestä uskontotieteen alaan kuuluvassa väitöstutkimuksessa vuonna 2016 sekä vuonna 2017 ilmestyneessä tietokirjassa Surun sylissä. Parhaillaan hän kirjoittaa yhdessä kirjallisuuden suomentaja Katriina Huttusen kanssa kirjaa suremisen taidosta. Pulkkinen myös ylläpitää Facebookissa Jälki jää -nimistä sivustoa.
Siedämme huonosti ihmisiä, jotka surevat syvästi ja joiden koko elämää suru määrittää.
– Surututkija Mari Pulkkinen
Pulkkisen mukaan suomalaiset ovat tottuneet piilottamaan surun ja työntämään sen pois arjesta. Moni sureva jää eristyksiin kuin tartuntatautinen.
– Kulttuuriimme kuuluu, että jätämme surevan ympärille sururauhan. Siedämme huonosti ihmisiä, jotka surevat syvästi ja joiden koko elämää suru määrittää. Suomalainen itkee suruaan kodin seinien sisällä ja metsässä.
Mari Pulkkisen mukaan ajatus surusta henkisenä kasvuna voi muodostua raskaaksi kuormaksi.
Media tekee surusta sankaritarinoita
Median surujutut ovat Pulkkisen mukaan säännönmukaisesti selviytymis- ja sankaritarinoita. Niissä surua käsitellään kriisinä, jossa on vaiheita ja kehityskaari. Surusta toivutaan ja selviydytään entistä onnellisempana positiivisen ajattelun, itseavun ja toisten ihmisten avulla.
Myös terveydenhuollon ammattiauttajat käsittelevät surua jonakin, mikä alkaa ja loppuu. Suru on jotakin, minkä yli surevan pitäisi päästä.
– Olen kohdannut satoja suomalaisia ja kuunnellut lukemattomia surutarinoita, jotka eivät mahdu sankaritarinan muottiin. Näille ihmisille suru ei ole jotakin, mikä käydään läpi ja suoritetaan pois päiväjärjestyksestä.
Koronauutisoinnissa Pulkkinen näkee tutun kaavan: kaikesta selviydytään yhdessä, kunhan on toivoa. Pulkkinen toivoo, että pysyvästi muuttunut arki saisi suomalaiset ymmärtämään surua ja samalla itseään paremmin.
– Suremisen taidossa on keskeistä sen ymmärtäminen, että suuri menetys on kokemus, joka ei lähde meistä mihinkään ja jota ei voi perua. Toipumis- ja selviytymishöpötyksellä ohitetaan se, että ihminen on kokenut jotakin, mikä jättää väistämättä jäljen.
Kokemus hyvästä surusta jää piiloon
Pulkkinen keräsi väitöstutkimustaan varten surevien suomalaisten kirjeitä. Niistä piirtyi esiin toisenlainen, piiloon jäävä, surukokemus. Kaikki läheisensä menettäneet eivät koe selviytyvänsä surusta ja pääsevänsä elämässä eteenpäin.
Pulkkinen löysi paljon hyvää surua.
– Hyvä suru on sellaista, jossa ihminen saa olla ilman, että hänet ahdetaan prosessikaavioon. Se on surua, jota siedän itse ja jota toiset sietävät. Ihminen kokee, että vaikka menetys määrittää häntä voimakkaasti, hän säilyy silti toimintakykyisenä.
Suuri menetys on kokemus, joka ei lähde meistä mihinkään ja jota ei voi perua.
– Surututkija Mari Pulkkinen
Kun suostumme menemään syvälle suruun ja menetyksiin, niistä voi Pulkkisen mukaan tulla elämän merkityksellisyyden lähde. Samalla surun kokemisen intensiivisyys voi pysyä korkeana. Usein kuitenkin tulkitaan niin, että ihminen on jäänyt jumiin suruvaiheeseen, jollei suru lievenny ajan kuluessa.
– Vuosien saatossa suru voi saada yhä enemmän merkityksiä ja yhdistyä uusiin asioihin. Kaikki, mitä ihminen on, suodattuu surun kokemuksen kautta.
Hyvää elämää pelosta huolimatta
Ajatus surusta työnä ja henkisenä kasvuna voi Mari Pulkkisen mukaan muodostua surevalle raskaaksi kuormaksi. Surusta tulee putki, jonka läpi pitää selviytyä. Toipumisprosessin jälkeen surevan ajatellaan palaavan elämäänsä rakkaudellisena, voimakkaana ja henkisesti joustavana.
– Kuulen toistuvasti kertomuksia siitä, miten ihmisen olo helpottuu, kun hän lakkaa rimpuilemasta toipumisen ja selviytymisen kanssa.
Koronapandemia on paljastanut ihmiselämän haurauden. Pulkkinen toivoo, että sen myötä hyväksyisimme elämän rajallisuuden ja suhtautuisimme armollisesti toisten kantamaan suruun. Syvä ja realistinen kuolemasuhde puolestaan auttaisi noudattamaan taudin leviämistä estäviä rajoituksia. Samalla Pulkkinen on huolestunut niistä, joiden koronakokemusta sävyttää yksin jääminen.
Omat surukokemuksensa Pulkkinen näkee tärkeänä elossa selviytymisen keinona korona-ajassa.
– Haudattuani kaksi lastani näen itseni tilastopoikkeamana. Tarkastelen väistämättä elämää siitä näkökulmasta, että juuri minä tai minun lapseni voi olla se, joka kuolee koronaan. Pelosta huolimatta ja sen ansiosta voin elää hyvää elämää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Lapsen menettäminen kulkee mukana elämän loppuun saakka, mutta suru voi muuttaa muotoaan ja taakka keventyä, kertoo sairaalapappi Veera Konttaniemi
Hyvä elämä AjankohtaistaSairaalapappi Veera Konttaniemi on kohdannut lapsen menettämiseen liittyvän surun sekä lasten syöpäosastolla että keskustellessaan ikääntyneiden ihmisten kanssa. Konttaniemi osallistuu Kuolleiden lasten muistopäivän iltahetkeen Hämeenkylän kirkossa.
”Kuolema ei enää pelota minua”, sanoo lapsen menettämisen kahdesti kokenut Heidi Kjelin
Hyvä elämä Ajankohtaista
