Kolumni: Isän kyyneleet, joista ei puhuta
”Kuulen edelleen aika harvoin miesten puhuvan vanhemmuuden ja muun elämän ristipaineista ja siihen liittyvistä riittämättömyyden tunteista”, Jani Toivola kirjoittaa.
Sain viime keväänä päähäni idean perustaa oman kaupunkifestivaalin. Impulsiivisena luonteena tällainen on minulle hyvin ominaista. Ensimmäinen hyppy ei ole koskaan ollut erityisen vaikea. Vasta kuukautta myöhemmin alan pohtia, miten selviän kaikesta käytännössä.
Kahden viikon Toivola-festivaali on parhaillaan käynnissä. On ehkä ylipäätään silkkaa hulluutta lähteä itsenäisesti rakentamaan omaa festivaalia, saatikka että siihen ryhtyy 10-vuotiaan lapsen päävastuullisena huoltajana. Tyttäreni näkee äitiään säännöllisesti, mutta minä kannattelen yksin meidän arkea.
Olen jälleen kerran unohtanut, ettei lapsen elämää voi ulkoistaa. Ei, vaikka hän olisi kuinka reipas ja pystyvä.
Vastaan jokaisesta tarpeesta ja yllättävästä käänteestä: ”Ilmoititko mut sinne turnaukseen?” ”Mä tarviin halloween asua varten verta.” ”Mitä on ruoaksi?” ”Saaks ottaa jäätelöä?” ”Mahaan sattuu.” Toteutumaton unelma harmittaa ja kadulla huuteleva mies pelottaa. Tuon ikäiselle nämä tunteet ja kysymykset ovat täysin oikeutettuja.
Törmäys tulee siitä, että kaikki lapsen tarpeet pitäisi sovittaa minussa jylläävään kunnianhimoon. Olen jälleen kerran unohtanut, ettei lapsen elämää voi ulkoistaa. Ei, vaikka hän olisi kuinka reipas ja pystyvä ja osaisi itse paistaa kananmunia.
Kuulen edelleen aika harvoin miesten puhuvan vanhemmuuden ja muun elämän ristipaineista ja siihen liittyvistä riittämättömyyden tunteista. Itkusta joka purskahtaa pintaan kauppakeskuksen liukuportaissa, kun mieli ja keho elää todeksi tunnetta siitä, että on jättänyt lapsensa heitteille. Tai sisäisestä äänestä, joka kaiken keskellä päättää, että tämän jälkeen lopetan kaiken ja omistaudun vain lapselleni.
Eikö miehillä yleisesti ole näitä tuntemuksia, vai eikö niillä vieläkään ole lupaa nousta pintaan? Vai onko niin, että edelleen keskivertoperheessä isointa vastuuta kantaa usein äiti? Vieläkö elää vanha maailma, jossa huippuyritysjohtaja tai taiteilijanero vetäytyy kammioonsa ja palaa vasta kun tehtävä on suoritettu, ja päälle on kuitattu vielä vähintään yksi maraton tai kokonainen Ironman-kisa. Toivottavasti ei.
Omalla kohdallani etsin edelleen oman kunnianhimoni ja vanhemmuuden kohtaamispistettä. Se, että ihminen voi olla montaa asiaa yhtä aikaa, on ollut kehityksen merkki, mutta koska tulee kohta, jossa asiat alkavat valua toiselta laidalta yli?
Pian festivaali on ohi. Sitten ei enää ikinä, lupaan itselleni. Samalla mielessä kuohuu jo uusia suunnitelmia.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Yritän siirtää tyttärelle edes osan äidiltä saamastani rohkeudesta, mutta välillä käyn rannassa itkemässä
Puheenvuorot”Huomaan jo nyt, miten vaikeaa voi olla kohdata oman lapsen haavoittuvuutta. Miten helposti tekisi mieli omien pelkojen vuoksi painaa hätäjarrua”, Jani Toivola kirjoittaa.
