Kolumni: Astuessani koulun pihamaalle tunnen, miten normi ihmisenä olemisesta ja perheestä kapenee
Koulushoppailu-sanassa kaikuu vanhemmuus, joka tavoittelee lähinnä omaa etua ja pelkää itselle vierasta, kirjoittaa Jani Toivola.
Tämän viikon uutinen maahanmuuttajataustaisten lasten lukutaitoon ja oppimiseen liittyvästä tutkimuksesta on herättänyt paljon keskustelua. Osittain ala-arvoista sellaista. Opetusministeri Anders Adlercreutz piti osaltaan keskustelun asiallisena ja muistutti, ettei koulushoppailu ole vastaus tähänkään tilanteeseen.
Minä jäin lukijana kiinni koulushoppailu-sanaan. Sen kaikuun vanhemmuudesta, joka tavoittelee lähinnä omaa etua ja pelkää kaikkea itselle vierasta. Ikään kuin itsensä ja oman jälkikasvunsa voisi eristää ympäröivästä yhteiskunnasta ja lapset voisi kasvattaa tuosta erillisyydestä käsin niin, että he eivät kaadu tai kompuroi, vaan etenevät saumattomasti saavuttamaan suuria asioita elämässä.
Todennäköisesti aika moni vanhempi kysyy itseltään vastaavia kysymyksiä.
Juuri päiväkodin ja koulun pihapiiri ovat olleet niitä paikkoja, joissa myös omat vanhat epävarmuuteni ovat nousseet aikuisiällä uudestaan pintaan. Astuessani koulun pihamaalle tunnen, miten normi ihmisenä olemisesta ja perheestä kapenee, vaikka piha on täynnä koulutettuja ja hyvinvoivia ihmisiä.
Erotun joukosta sekä mustan ihonvärini vuoksi että homoisänä, joka on tyttärensä pääasiallinen huoltaja. Oma olemus tuntuu joka suhteessa huutomerkiltä.
Sisältä nousee vanhoja kysymyksiä: Ollako oma itsensä vai pitäisikö selviytyäkseen sulautua joukkoon? Mitä jos sulautuminen ei ole mahdollista? Ehkä valkoisuus vain on vakaampaa ja paremmin elämää handlaavaa. Entä kiusataanko lastani, jos astun päiväkodin pihaan muiden isien joukkoon hameessa, kimaltavissa korvakoruissa tai ylipäätään korvakoruissa?
Todennäköisesti aika moni vanhempi kysyy itseltään vastaavia kysymyksiä. Jokainen omasta näkökulmastaan. Tuntuu, että pelko tarttuu tavalla tai toisella meistä jokaiseen. Se saa tarrautumaan omaan käsilaukkuun ja juoksemaan ensimmäisenä suojaan.
Vanhemmuus on linnake, joka näyttää helposti yhteiskunnan juurtuneimmat normit ja sen, kuinka usein heräämme yhteiseen hyvään vasta oman vanhemmuuden kautta. Silloinkin katse rajautuu helposti vain oman lapsen luokkaan tai kouluun.
Kuka valaisi koulumaailmaan lisää turvaa ja luottamusta yhteiseen tulevaisuuteen? Muistuttaisi, että ihminen tarvitsee aina toista ihmistä. Ehkä silloin useampi uskaltaisi laskea suojauksensa ja kurottautua kohti muita, jopa omaa koulua suojaavien muurien ulkopuolelle. Hameessa tai ilman.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Isän kyyneleet, joista ei puhuta
Puheenvuorot”Kuulen edelleen aika harvoin miesten puhuvan vanhemmuuden ja muun elämän ristipaineista ja siihen liittyvistä riittämättömyyden tunteista”, Jani Toivola kirjoittaa.