Kolumni: Mitä jos Janne Puhakka ei olisi koskaan puhunut?
Puhumalla on mahdollista rikkoa hiljaisuus ja tuoda häpeän tilalle uudenlaista valoa, kirjoittaa Jani Toivola.
Muistan edelleen hetken eduskunnan istuntosalista kun tajusin, että joskus yhteiskunnan uskallus puhua voi olla yhden ihmisen varassa. Käynnissä oli eduskunnan täysistunto ja äänessä silloinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto. Hänen puheenvuoronsa päätteeksi eduskunnan puhemies napautti nuijaansa ja totesi keskustelun päättyneeksi. Outi oli tuon keskustelun ensimmäinen ja ainoa puhuja. Jos hän ei olisi puhunut, ympärillä olisi ollut pelkkää hiljaisuutta.
Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolestapuhujan sekä entisen jääkiekkoilijan Janne Puhakan traaginen kuolema on järkyttänyt meitä kaikkia. Minulla oli vuosien varrella kunnia käydä Jannen kanssa useita syviä ja lämpimiä keskusteluja elämästä. Minä olin meistä kahdesta enemmän synkkyyteen taipuvainen, kun Janne taas nosti meidät aina juuri oikealla hetkellä takaisin valoon. Todellisuutta ei tarvinnut paeta ja asioita oli hyvä katsoa silmiin, mutta yhtä tärkeää oli tunnistaa se, että asiat olivat edelleen mahdollisia. Tai että tässä istutaan me kaksi ihmistä. Että mikä on sun lempiruoka, tai koska mennään yhdessä Kuusijärvelle saunomaan.
Todellisuudessa tuo murtumisen hetki on se kohta, josta kaikki vasta alkaa. Ensimmäinen halkeama, josta uutta valoa pääsee sisään.
Janne rikkoi aikanaan hiljaisuuden jakamalla oman tarinansa siitä, millaista oli urheilijana kantaa sisällään salaisuutta omasta homoudesta. Moni liittyi Jannen ääneen ja hän ehti vuosien varrella tehdä merkittävää työtä erityisesti seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämiseksi. Jannen vahvuus oli mielestäni jokainen kohtaaminen. Hän pani joka kerta likoon itsensä ja osaamisensa. Hän loi muutosta erityisesti urheilun maailmassa, mutta myös laajemmin koko yhteiskunnassa. Erityisen merkityksellistä oli myös se muutos, jota hän loi sateenkaariyhteisön sisällä, poistamalla ennakkoluuloja ja tuomalla erilaisia ihmisiä yhteen.
Jannen kuolema nostaa hänen äänensä merkityksen vielä uudelle tasolle. Mitä jos Janne ei olisi koskaan puhunut? Eläisimmekö edelleen hiljaisuudessa? Ehkä hänen perintönsä on väkevä muistutus siitä, että yksi ihminen voi muuttaa maailmaa. Puhumalla on mahdollista rikkoa hiljaisuus ja häpeän rinnalle voi aina nousta uudenlaista valoa.
Lasikaton murtumisen hetki nähdään usein muutoksen päätepisteenä. Työ on tehty ja kaikki voivat lähteä kotiin. Todellisuudessa tuo murtumisen hetki on se kohta, josta kaikki vasta alkaa. Ensimmäinen halkeama, josta uutta valoa pääsee sisään. Kohta, jossa meidän pitäisi tulla entistä tiiviimmin yhteen niiden asioiden puolesta, joihin uskomme. Jannen tekemä työ kaipaa jatkajaansa ja me kaikki voimme liittyä joukkoon.
Syvä osanottoni kaikille Jannen läheisille.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kuka opettaisi meitä itkemään?
PuheenvuorotTuntuu, ettei kukaan enää itke julkisesti ja anna samalla muille lupaa tehdä samoin, miettii Jani Toivola.
Kolumni: Isän kyyneleet, joista ei puhuta
Puheenvuorot
