Kolumni: Kaikille ei jaeta yhtä hyviä kortteja, mutta ihminen voi valita, ottaako tarjotun avun vastaan
Ilman minulle tarjottua apua en itsekään olisi tässä pisteessä, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
Muistan myöhäisiltä teinivuosiltani nuoren naisen, jolla oli riski joutua kunniaväkivallan uhriksi. Erään kerran hän soitti kotimme ovikelloa ja pyysi päästä turvaan. Veimme äitini kanssa naisen turvakotiin. Tunnin päästä nainen soitti ja ilmoitti lähteneensä turvakodista. Syyksi nainen kertoi, ettei turvakodissa ollut tupakkaa.
Tämä tapaus on tragikoomisuudessaan ainutlaatuinen, mutta jokainen varmasti tunnistaa tilanteen, jossa tarjottua apua ei oteta vastaan. Lähimmäisiä kuuluu auttaa, mutta missä kulkevat auttamisen rajat? Läheinen voi huuhdella alkoholistin viinat alas lavuaarista, mutta alkoholisti pääsee halutessaan Alkoon ostamaan lisää.
Tiedän, etten itsekään olisi tässä pisteessä ilman minulle tarjottua apua. Olen saanut vaikeissa hetkissä tukea äidiltäni, puolisoltani ja muilta läheisiltäni. Minulla on mahdollisuus käydä terapiassa ja erilaisissa ilmaisissa vertaistukiryhmissä. Kun kiinnostuin teininä räpistä, tätini ilmoitti minut nuorisoasiainkeskus Hapen BassCamp-räppikouluun, ja sain mahdollisuuden vaihtaa huonot piirit ja elämäntavat musiikkiin.
Tiedän myös, etten olisi tässä pisteessä, jos en itse olisi tarttunut minulle tarjottuun apuun. Väite jokaisesta oman onnensa seppänä jättää sellaisenaan huomioimatta rakenteellisen epätasa-arvon ja erilaiset lähtökohdat, mutta mikäli mahdollisuuksia on tarjolla, on väitteessä myös perää.
Minulle oli pitkään vaikeaa sisäistää, että olen itsekin osallinen oman onneni luomiseen.
Olen tavannut elämäni aikana paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut elämässään samoja mahdollisuuksia kuin minulla. Mutta vähintään yhtä paljon olen tavannut heitä, joilla olisi ollut mahdollisuuksia, mutta jotka eivät ole niitä käyttäneet.
Minulle oli pitkään vaikeaa sisäistää, että olen itsekin osallinen oman onneni luomiseen. Vuosia pidin elämääni, uraani ja raittiuttani tukiverkkoni saavutuksina. Mutta äitini ei ole se, joka työstää traumojani tuntikausia terapiaistunnoillani, eikä Pyhimys kirjoita biisejäni.
Kun lopulta olen alkanut antaa kaikesta saavuttamastani tunnustusta myös itselleni, se on selkiyttänyt rajojani myös siinä, minkä verran kykenen auttamaan muita.
Voin tarjota tukea tai kertoa mistä apua löytää, mutta tiedän, että sen vastaanottaminen ei ole minun vastuullani. Jos päättää lähteä turvakodista tupakkaostoksille, en ole enää taluttamassa takaisin.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Anteeksi antaminen ei tarkoita, että minua saa kohdella miten tahansa
PuheenvuorotAnnoin kiusaajilleni anteeksi, ja siitä seurasi yllättäviäkin asioita, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
