null Itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta runokirjan kirjoittanut Tarita Ikonen: ”Nykyään tiedän, etten ole vastuussa isäni kuolemasta”

– En ole luonteeltani pirteä ekstrovertti. Mielenmaisemaani sopivat haikeus, kaipaus ja suru, sanoo Tarita Ikonen.

– En ole luonteeltani pirteä ekstrovertti. Mielenmaisemaani sopivat haikeus, kaipaus ja suru, sanoo Tarita Ikonen.

Itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta runokirjan kirjoittanut Tarita Ikonen: ”Nykyään tiedän, etten ole vastuussa isäni kuolemasta”

Viime jouluna jokin oli toisin. Suru isän kuolemasta oli alkanut tuntua lempeältä.

Töiden jälkeen Tarita Ikonen, 30, menee usein Espoon kappelin hautausmaalle kävelemään. Siellä hän rauhoittuu ja saa tilaa hengittää.

Hautausmaalla kävellessään hän viimeisteli myös viimeksi julkaistun runokirjansa Puhun niin kuin itsemurha­kirjeissä puhutaan (Kulttuurivihkot 2022). Siinä käsitellään isän itsemurhaa ja hänen lapsensa itsetuhoisuutta.

Tarita syntyi huhtikuussa vuonna 1992. Isä kuoli elokuussa vuonna 1992.

Kun Tarita oli lapsi, isästä ei puhuttu. Kotona ei katsottu vanhoja valokuvia, eikä isästä ollut muistona ainuttakaan tavaraa. Hatarista kuulopuheista ja isän jälkeensä jättämästä kirjeestä Tarita joutui tekemään omat johtopäätöksensä tapahtuneesta.

– Varmaan isän itsemurhaan vaikutti lama. Vanhemmillani oli kai velkaa. Olikohan hänet lomautettu töistä? Ja sitten oli tullut mutsin kanssa asumusero.

Isä oli kirjoittanut, että itsemurha on helpompi ratkaisu kuin se, ettei hän näkisi enää lap­siaan.

– On paha alkaa arvailla, mikä on kenenkin syy surmata itsensä. Mutta se liittyy varmaan näköalattomuuteen. Ihminen ei vain usko, että ­asiat muuttuisivat paremmaksi, Tarita sanoo.

Hiljaisella hautausmaakävelyllä Tarita Ikosen mieli rauhoittuu.

Hiljaisella hautausmaakävelyllä Tarita Ikosen mieli rauhoittuu.

Korjaavia kokemuksia ja kirjoittamista

Taritalla on takanaan monia vuosia, ettei hän ole osannut surra isän kuolemaa. Lapsena ja nuorena hän ajatteli, että isän kuolema on hänen syytään, ja hän oli itselleen vihainen. Kotona elettiin niin kuin isää ei koskaan olisi ollutkaan. Lapsen sisimmässä oli kolkko ja tyhjä olo.

– Nykyään tiedän, etten ole vastuussa isäni kuolemasta. Ei se ole minun syytäni enkä minä ole sitä syntymälläni aiheuttanut.

– Ja olen melko vakuuttunut siitä, että jos olisin saanut nuorena surra ja kaivata isää, todennäköisesti minulle ei olisi koskaan kehittynyt niin itsetuhoisia ajatuksia.

Tarita on hakenut ja saanut itselleen apua. Terapia on auttanut hahmottamaan mennyttä ja tulevaa, ja traumaattisten tapahtumien käsittelemisen myötä on tullut tilaa myös surulle.

Koulusta Taritalle löytyi tukipilariksi äidinkielen opettaja, joka yhden kirjoitetun runon jälkeen kannusti ja rohkaisi kirjoittamaan lisää.

Missä ikinä isä nyt onkin, toivon, että se paikka on levollinen ja rauhaisa.

Opinnot Kriittisessä korkeakoulussa auttoivat löytämään oman tyylin: Tarita ei tehnyt niin kuin sanottiin vaan niin kuin itse halusi. Kirjoittamisen kautta on avautunut väylä selvittää elämän tarkoitusta.

Matkan varrella Tarita on tavannut ”ottovanhempansa”, joiden kanssa hän on saanut käydä läpi niin uhmaiän kuin murrosiän tuoksinoita pelkäämättä hylkäämistä.

– Olen saanut ottovanhempieni kanssa korjaavia kokemuksia. Varmaan suren isän menetystä koko elämäni, ja se on minulle ihan ok. Suru ei ole negatiivinen tunne. Nyt, kun se ei enää värity vihalla eikä väkivallalla, niin sehän on aika lempeä tunne.

Neljä vuotta sitten Tarita laittoi isän valokuvan kirjoituspöydälle ja alkoi hahmotella kirjaa isästään. Se oli ensimmäinen kerta, kun isä oli jollain tavalla läsnä hänen elämässään.

– Siitä alkoi menetetyn isäsuhteen rakentuminen, Tarita sanoo.

Isäkirjan tekoon meni kolme ja puoli vuotta. Aika oli niin intensiivistä kirjoittamista, ettei Tarita muista siitä paljoakaan. Paitsi viime joulun. Silloin hän huomasi, että jokin oli muuttunut.

– Pystyin katsomaan valokuvia isästä, itkin ja tajusin, että surin ja kaipasin niin kuin normaalit ihmiset. Jouluaattona vein hautakynttilän hau­tausmaan muistelupaikalle.

Tarita Ikonen toivoo, että hänen isänsä on nyt levollisessa paikassa.

Tarita Ikonen toivoo, että hänen isänsä on nyt levollisessa paikassa.

Muistelupaikkaisälle kynttilä

Hautausmaalla kävellessä Taritasta on rauhoittavaa katsella hautoja. Hän ei varsinaisesti tutki hautakiviä, mutta joskus hän pysähtyy, jos sattumalta huomaa jonkun eläneen tosi lyhyen elämän. Silloin häntä mietityttää, mitä tapahtuneen taustalla on. Toisinaan huomio kiinnittyy sammaloituneisiin hautoihin. Miksi kukaan ei näytä käyvän haudalla?

Lapsuudenperheessä ei ollut tapana käydä viemässä kynttilöitä haudoille. Tarita löysi hautausmaakävelyn ja hautakynttilöiden viemisen puolitoista vuotta sitten itse.

Hän ei muista, miten askeleet johtivat hau­taus­maalle. Mutta hän muistaa, että siellä lintujen ja puiden keskellä tuntui heti kotoisalta. Hautausmaalla kukaan ei tuominnut. Löytyi paikka, jota hän oli etsinyt.

– En ole muutenkaan luonteeltani iloinen ja pirteä ekstrovertti. Mielenmaisemaani sopivat haikeus, kaipaus ja suru. Sen takia varmaan viihdynkin hautausmaalla. Siellä on niin hiljaista ja rauhallista. Ja kynttilöitä.

Joskus hautausmaalla kävellessään Tarita on ajatellut, että toisilla on viikonloppuisä, mutta hänellä on muistelupaikkaisä, jolle viedä kynt­tilä.

– Missä ikinä isä nyt onkin, toivon, että se paikka on levollinen ja rauhaisa.

Tarita on huomannut, että kalenterin mukaan hänellä on marraskuussa monta mahdollisuutta muistaa, surra ja sytytellä kynttilöitä: on pyhäinpäivä, isänpäivä ja itsemurhan tehneiden muistopäivä.

Vaikka ei Taritaa kalenteri ohjaa. Hän ostaa kaupasta kynttilän yhtä usein kuin useimmat maitolitran. Tarita vie hautakynttilän muistelupaikalle silloin, kun siltä tuntuu.

Tarita Ikonen, mitä haluat kysyä papilta?

– En tiedä, sanotaanko Raamatussa vai mistä on peräisin sanonta, että ihminen saa vain sen verran taakkoja kuin jaksaa kantaa. Jos ihminen saa vain sen, minkä jaksaa kantaa ja silti päätyy itsemurhaan, niin mikä logiikka siinä on?

Pappi Marianne Tiihonen Tapiolan seurakunnasta vastaa:

– Kiitos kysymyksestäsi. Ei siinä olekaan logiikkaa. Kenellekään ei voi sanoa, että ihmiselle annetaan taakkoja sen verran kuin hän jaksaa kantaa, koska se ei ole totta. Toiset saavat taakkoja enemmän. Myös ihmisten kyky kestää vastoinkäymisiä on erilainen. Toinen jaksaa kantaa suuremmat murheet kuin toinen. Raamatussa sanotaan taakkojen kantamisesta niin, että ”kantakaa toistenne taakkoja”.

– Jokaisen ihmisen elämä on oma, ja sitä pitää itse kantaa. Kukaan ei voi ottaa toisen puolesta yhtään askelta. Jokaisen ihmisen elämä on myös kokonainen elämä riippumatta siitä, onko se pitkä vai lyhyt. Itsemurhan tehneet eivät luultavasti ole halunneet kuolla, vaan he ovat halunneet eroon siitä mielettömästä ahdistuksesta, joka heillä on ollut. Se ahdistus olisi pitänyt hoitaa pois.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: