Kolumni: Kirkko ja eduskunta ovat molemmat äänestäjiensä panttivankeja
”Sairain työyhteisö, jossa olen ollut. Ei täällä kuulukaan kestää”, eduskuntaa luonnehdittiin. Kuulostaa kumman tutulta, tuumii Hilkka Olkinuora.
”Aiempiin johtamisympäristöihin verrattuna tämän talon uudistus olisi konsulttien toiveuni. En ole aiemmin työskennellyt yhteisössä, jossa vastustus olisi institutionalisoitu.”
Aivan!
”Prioriteetit ovat jo vuosikymmeniä rajoittaneet ja muokanneet käytäntöjä edesauttaen muun muassa sukupuolten välisen epätasa-arvon säilymistä koko organisaatiossa.”
Juurikin näin!
Tämä voisi olla kertomus kirkosta. Mutta puhe on eduskunnasta. Kiitos, kansanedustajat Ville Merinen ja Pauli Aalto-Setälä sekä tutkija Hertta Vuorenmaa.
Samankaltaisuus on ilmeinen. Vallan epäpyhä kolminaisuus toteutuu kirkossa kirkolliskokouksen, piispainkokouksen ja kirkkohallituksen välisessä ”jännitteessä” – vaikeuksia ja valtataisteluahan kirkossa ei ole – ja kirkolliskokous on hauskasti ”kirkon eduskunta”.
”Toimintatavat, jotka on tavallisessa työelämässä jo aikoja sitten hylätty tai kielletty, ovat kirkossa vielä käytössä ja jopa suositeltuja,” sanoin haastattelussa kauan sitten. Se avasi patoluukun, josta tulvehti kymmeniä kauhukertomuksia siitä, mitä on olla kirkolla töissä. Normaalielämän johtamiskokemus ei ollut valmistanut siihen, mitä eteen tuli, ja käsittämätöntä kyllä, tulee yhä.
”Kirkko on suuri laiva ja se kääntyy hitaasti,” kirkolliskokouksen untuvikkoja opastettiin. Kyllä, kömpelöitä laivoja on maailmassa muitakin, mutta kirkko on ainoa organisaatio, joka sanoo sen itseensä tyytyväisenä.
Nokian palkkalistoilla oleva ei voi myydä Samsungia, mutta kirkossa työnäyllä ja Raamatun tulkinnalla voi perustella mitä tahansa.
Kirkko on yhtäältä eduskunnan tapaan osin julkisoikeudellisen asemansa luomus. Hierarkkinen organisaatio on ymmärrettävä armeijassa ja sairaalassa; katastrofin tullen ei päättäjistä neuvotella. Mutta mitä kriisiä me odotamme; maailmanloppuako?
Toisaalta kirkko on parlamentin malliin äänestäjiensä panttivanki. Omille on tarjottava omaa oppia. Nokian palkkalistoilla oleva ei voi myydä Samsungia, mutta kirkossa työnäyllä ja Raamatun tulkinnalla voi perustella mitä tahansa.
Kuten kansanedustajilla ja puolueilla, myös kirkolla olisi tutkittua tietoa tilastaan. Kirkkoherroja kuristava hengellisen ja hallinnollisen johtamisen kaksipäinen käärme tunnetaan. Tiedämme esimerkiksi myös, että työntekijöistä kohtuuton osuus on uupuneita.
Silti kirkko sallii ihmistensä ajautua kohti Terapeutti-Villen turhautumista: ”En tiedä, onko suurin osa meistä enää kunnossa jäämään eläkkeelle, jos työtä tehdään tällä tahdilla vielä pitkään”, sanoo vuoden pappi, nuori Elefteria Apostolidou.
Mutta loppukevennys: Pauli Aalto-Setälä löysi oikeasta eduskunnasta yhden tikkarin, jota voimme imeskellä lohduksemme: ”Työn merkitystä ei tarvitse keksiä. Tehtävämme ei voisi tärkeämpi olla.”
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kymmenen mummoa kirkonpenkissä on kirkon toivo, ei tuho
PuheenvuorotMikä mummuissa on vikana, kun heidän läsnäolonsa, mielenterveytensä tai ateisminsa ei kiinnosta samalla tavalla kuin nuorempien, kysyy Hilkka Olkinuora.
Kolumni: Kuolemisella on viiden päivän deadline
Puheenvuorot
