Kolumni: Nälkäpeli opetti, miten helposti huomiomme harhautuu pois totalitarismista ja sodan uhasta
Yksi rakkaustarina kiinnostaa enemmän kuin köyhyydessä elävä yhteiskunta. ”En yritä sanoa, että me eläisimme (vielä) täysin samanlaisessa maailmassa kuin Nälkäpelissä eletään”, Vehka Kurjenmiekka kirjoittaa.
Luin parikymmentä vuotta sitten ensimmäistä kertaa Suzanne Collinsin Nälkäpelin. Kirja alkaa olla jo aika tunnettu, mutta jos se ei ole tuttu, tässä on jutun juoni lyhyesti.
Kyseessä on dystopia, joka kertoo vyöhykkeisiin jaetusta valtiosta, jossa rikkaimmat asuvat pääkaupungissa ja köyhimmät alkeellisissa oloissa kauimpana siitä. Jotta ihmiset saadaan pysymään aisoissa vyöhykkeillä, järjestystä valvotaan paitsi sotilaallisesti, myös muistuttamalla kansalaisia siitä, mikä on heidän paikkansa. Tämä tehdään viemällä jokaiselta vyöhykkeeltä vuosittain kaksi lasta Nälkäpeliin, jossa he taistelevat muiden vyöhykkeiden lasten kanssa hengestään, kunnes jäljellä on vain yksi voittaja.
18-vuotiaana kirja ei ollut minusta kovin ahdistava. Olin kaikkein kiinnostunein vähitellen kytevästä romanssista päähenkilö Katnissin ja hänen kanssaan Areenalle joutuvan leipurin pojan, Peetan, välillä. Odotin seuraavaa osaa kuumeisesti ja ahmin sen päivässä, jälleen Peetan ja Katnissin suhteen kehittymistä seuraten. Sitten odotin jälleen seuraavaa osaa, mutta kun se viimein tuli, turhauduin.
Olin keskittynyt seuraamaan taitavasti etualalle asetettua rakkaustarinaa, joten kohtelin kirjan todellisuutta sivuseikkana.
Nyt seuraa spoileri: kolmannessa osassa Collins erotti suosikkiparini toisistaan suurimmaksi osaksi kirjaa. Sen sijaan keskityttiinkin kuvaamaan yhteiskuntaa sodan partaalla, menetyksiä, aivopesua, valtapelejä ja totalitarismin juurisyitä. Luin kirjaa ärtyneenä siitä, ettei se antanutkaan minulle sitä, mitä olin toivonut.
Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että juuri se oli tarkoituskin. Kaikki ne asiat, joista kolmas kirja kertoi, olivat olleet läsnä myös aiemmissa osissa, eivätkä mitenkään kätketysti: Areenalla kuolevat lapset, luksuselämän ja köyhyyden välinen kuilu ja informaation kontrollointi, noin esimerkiksi. Olin keskittynyt seuraamaan taitavasti etualalle asetettua rakkaustarinaa, joten kohtelin kirjan todellisuutta sivuseikkana.
En yritä sanoa, että me eläisimme (vielä) täysin samanlaisessa maailmassa kuin Nälkäpelissä eletään. Sen sijaan sanon, että maailmaa on helppo lukea samalla tavalla kuin itse luin noita kirjoja vuosia sitten: antamalla katseen ohjautua sinne, minne sitä ohjataan. Se maailma on helpompi, mutta siitä ikävä, että se ei yleensä ole todellinen.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Rikkaan arpa tuo helpotuksen – epäreilu rippileirilounas pysäyttää, ahdistaa ja suututtaa
PuheenvuorotVehka Kurjenmiekka kertoo, miksi tasauslounas on hämmentävä kokemus. ”Vaikka tiedän tekeväni ja ajattelevani väärin ja itsekkäästi, ensimmäinen tunne pysyy silti samana.”
