Kolumni: Rikkaan arpa tuo helpotuksen – epäreilu rippileirilounas pysäyttää, ahdistaa ja suututtaa
Vehka Kurjenmiekka kertoo, miksi tasauslounas on hämmentävä kokemus. ”Vaikka tiedän tekeväni ja ajattelevani väärin ja itsekkäästi, ensimmäinen tunne pysyy silti samana.”
Osallistuin muutama päivä sitten rippileirillä Tasauslounaaseen. Se on perinteinen osa Suomen Lähetysseuran ja Lasten ja nuorten keskuksen rippileirejä.
Ruokailijat jaetaan arpomalla maailman varallisuuden jakautumisen mukaan rikkaisiin ja keskituloisiin, köyhiin ja kaikkein köyhimpiin. Rikkaat saavat ruoan valmiiksi eteen, heitä palvellaan, pöytä on katettu kauniisti ja syödä saa niin paljon kuin haluaa. Kaikkein köyhimmät saavat vain kauhallisen ruokaa.
Tarkoituksena ei ole kauhistella tekopyhästi maailman nälänhätää, eikä edes antaa tarkkaa ja todellista kokonaiskuvaa siitä, miten vauraus jakautuu. (Se olisikin aivan liian monimutkainen homma yhdelle lounaalle.)
Päämääränä on herättää nuoret pohtimaan sitä, mitä oikeudenmukaisuus ylipäätään on, ja miltä tuntuu, kun toisilla on yli oman tarpeen, kun taas toisilla ei lähimainkaan riittävästi. On etuoikeus, että rippikoululaiset voivat pohdiskella näitä asioita pienen hetken ajan ”leikkimällä”.
Mutta vaikka kyse on mittakaavaltaan hyvin pienestä asiasta – yhdestä lounaasta – se herättää voimakkaita tunteita. Joka leirillä useampi nuori suuttuu. Joka leirillä joku ahdistuu, koska pelkää jäävänsä nälkäiseksi. (Tasauslounaan jälkeen kaikki kyllä saavat lopun ruoasta syödäkseen, eli peli on silläkin tavalla kaukana maailman todellisuudesta.)
Kun tilannetta puretaan loppukeskustelussa, nuoret ymmärtävät, mikä lounaan tarkoitus oli. Usein keskustelu jatkuu vielä sittenkin, kun he lähtevät viettämään vapaa-aikaa. Tasauslounas siis toimii erinomaisesti.
Köyhimpien lapun nostaessani turhaudun.
Itseäni tasauslounaassa puhuttelee eniten se, että tilanteen vaikuttavuus ei oikeastaan vähene, vaikka sen kokisi monta kertaa. Olen ollut rippileirillä tasauslounaalla joka kesä vuodesta 2021 asti – joskus kerran, toisinaan jopa kolmesti kesässä.
Aina kun nostan korista rikkaan arvan, iskee helpotus: saan tyydyttää nälkäni heti. Köyhimpien lapun nostaessani turhaudun. Vaikka tiedän tekeväni ja ajattelevani väärin ja itsekkäästi, ensimmäinen tunne pysyy silti samana.
Kokemus herättää kerta toisensa jälkeen. Oman mukavuudenhaluisuuden ja itsekkyyden kohtaaminen on turhauttavaa ja riipivää. Silti se on tehtävä.
Tärkein kysymys – joka nuoriltakin kysytään lounaan päättyessä – on tämä: mitä teet nyt, kun et voi sulkea silmiäsi epäoikeudenmukaisuudelta?
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Unelmoin tavallisten ihmisten tavallisesta kirkosta
PuheenvuorotVehka Kurjenmiekka haaveilee siitä, että jumalanpalveluksissa saarnaisivat muutkin kuin papit ja Raamattua luettaisiin yhdessä keskustellen.
