Kolumni: Toivon presidentiltä lämmintä ironiaa
Heikki Nenonen suhtautuu nuivasti kylmään sarkasmiin, jossa kriitikko nostaa itsensä arvostelemansa asian yläpuolelle. Jonkun kerran hän on tosin toiminut niin itsekin.
Tapahtui näinä päivinä, että jokainen itseään kunnioittava mediatalo sai oman draamansa, mutta yhteisen käsikirjoituksen, juonen ja päähenkilöt. Presidentinvaalitentti on näppärä formaatti: saamme joka ilta yhdellä katselulla koko perheen asiaohjelman, tosi-tv:n, draaman ja joskus komediankin.
Komedia syntyy siitä, kun kaikki pyrkivät äänenmuodostuksesta alkaen kuulostamaan vakailta valtiohahmoilta. Komedian särki tänä vuonna Li Andersson, joka ei halunnut Trumpia USA:n presidentiksi ja meni kuulostamaan omalta itseltään. En äänestänyt häntä, vaikka tuo olisi ollut hyvä peruste. Mutta silti, urheita ovat illasta toiseen nuo demokratian sankarit. Hatunnosto ehdokasköörille ja kampanjaväelle, Haavistolle ja Stubbille jaksuhalit lisäviikoille.
Hyvä kun tippui.
Äkkiä tässä oppii, mitä ehdokkaat ajattelevat mistäkin. Itse olen siirtynyt jo mitä-kysymyksestä miten-kysymykseen: miten ehdokas viestii sen tutun asiansa. Valtiohahmoroolin rinnalla he näet tulevat ilmaisseeksi myös omaa itseään. Valokuvatermein ilmaistuna olen tarkkaillut värilämpötilaa: välittyykö viesti kylmän vai lämpimän sävyisenä?
En ole oikeistolainen, mutta pidän Stubbin nokkelasta inhimillisyydestä. Tapa, jolla hän heitti juuri Ylen toimittajalle ”sori siitä”, oli lämpimän itseironinen, hän kun viittasi taannoiseen omaan mokaansa. Hyvä Alex!
Olli Rehnin ”vakaa kuin kallio” oli ilmeisesti vain hämy: mieshän on sukkela, ja jos nyt ei kuuma, niin lämpimästi sanaileva ja harmauteensa hauskasti suhtautuva ehdokas. Harmi kun tippui.
Kylmä sarkasmi on tylsintä. Jos vaalilauseeksi otetaan vihervassarioletetulle piruileva ”turvallinen tila”, kuten Jussi Halla-Aho tekee, jokainen ymmärtää sarkasmin. Helppo on ymmärtää myös viittaus toivetilaan, jossa korkeintaan kaltaisillani valkoisilla heteromiehillä on turvallista. Hyvä kun tippui.
Paras ironia on itseironiaa, joka sulkee sisäänsä myös sanojan itsensä. Sarkasmi taas kohdistuu muihin, ja sen viljelijä asettuu kritiikkinsä yläpuolelle. Tätä tulisi käyttää myös presidentinvaalien ulkopuolella varoen. Jonkun kerran on tullut tehtyä itsekin parannusta.
Kansalaiset. Harjoittakaamme enemmän lämmintä ironiaa ja vähemmän kylmää sarkasmia.
Kirjoittaja on valokuvaava aikuisopiskelija, yrittäjä ja helsinkiläinen pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Naurumme kohteet paljastavat kaksoisstandardimme
PuheenvuorotHeikki Nenosen mukaan kukaan ei halua mielensäpahoittajayhteiskuntaa. Silti häntä ihmetyttää, miksi virolaiselle tai lestadiolaiselle saa nauraa, mutta ruotsalaiselle tai ortodoksille ei.
