Kolumni: Kun sytytät kynttilän itsenäisyydelle, sytytät sen myös isänmaan ja kirkon yhteiselle historialle
Huomenna kynttilät syttyvät ikkunoilla isänmaalle. Samalla ne tulevat muistuttaneeksi, miten kirkko ja esivalta, paatos ja politiikka ovat aina kietoutuneet yhteen, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
Kynttilät sytytettiin aluksi alamaisuuden osoitukseksi, keisarien kunniaksi. Sitten ne käännettiin nerokkaaksi vastakohdakseen, mykäksi vastalauseeksi sortovuosille ikkunoilla, ja lopuksi itsenäisyyden ilmaukseksi. Kynttilät osoittivat sekä vallankumouksellista tietä jääkäreille että kansalaishyveellistä tietä joulukirkkoon; ne valaisevat yhtälailla hautoja ja alttaripöytää.
Huomenna kajautamme isänmaan virttä 579: ”Oi Herra, siunaa… ” Se on ketterä kuin kynttilät. Kiertokoulun käynyt mummo jatkoi: ”ruhtinaamme” ja ”säädyt maamme”, me kansakoululaiset: ”päämies maamme”; pyysimme suursuomalaisittain myös menestystä ”Suomen heimolle”. Lapsemme lauloivat demokraattisesti: ”Suomen kansa”, joka tosin oli peräti ”valittu”, ja nykylapset sisäsiististi: ”Oi Herra, korkein valtiaamme”. Virsi kuuluu valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksen ohjelmistoon.
Luther luotti siihen, että ruhtinas sekä valitsee sopivan uskonnon että hallitsee sen mukaan moraalisesti oikein.
Kun tavallinen ihminen siunataan hautaan, saattoväki vakavoituu arkun ihmismuotoisuuteen. Se on kaikille sama: tänään minä, huomenna sinä. Kun presidentti haudataan, hänen ihmisarkkunsa peittyy laattaan, jolla kimaltavat hyvin ansaitut maallisvallan mitalit. Muistamme ehkä hänet, mutta näemme vain hänen valtiollisen minänsä jalkopään.
Piispa haastattelee presidenttiehdokkaita, jotka tyhjentävät kuulijoille varsin yhdenmukaiset kristillis-isänmaalliset arvoreppunsa.
Voiko näitä esimerkkejä selvemmin kuvata, miten kirkko ja esivalta, isänmaallis-papillinen paatos ja päivänpolitiikka ovat aina kietoutuneet yhteen? Vai otammeko vielä kauniiksi esimerkiksi jokapyhäiset esirukoukset esivallan puolesta ja itsenäisyyspäivän kunniavartiot sankarihaudoilla, tai vähemmän mukavaksi muistukkeeksi muinoisen pappisedustuksen poliittisissa ääriliikkeisssä? Vai kävisikö päivän pilaksi rovasti, joka kitisi äsken julkisesti saatuaan ”liian pienen” kunniamerkin?
Ennen kaikki oli helpommin. Jeesus kehotti antamaan keisarille sen mikä keisarin on. Luther jakoi hallintovallan hengelliseen ja maalliseen alueeseen, ”regimenttiin”, ja luotti siihen, että ruhtinas sekä valitsee sopivan uskonnon että hallitsee sen mukaan moraalisesti oikein. Vilkaisu itään osoittaa, että tältä luottavaisuudelta on nykymaailmassa pudonnut pohja.
Kirkkomme on monessa julkisoikeudellisuutensa vanki, mutta erityisesti huomenna se on myös sen antaman aseman ja vallan käyttäjä. Käyttäköön sen profeetallisesti ja hyvin. Vaikka sytyttämällä toivon kynttilän.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Niin kauan on toivoa, kun on kykyä toimia
PuheenvuorotMitä tapahtuu nyt, kun Aleksei Navalnyi on kuollut ja kynttilät sammuneet, kysyy Hilkka Olkinuora.
Hilkka: Epäpyhimmät sodat käydään pyhimmillä mailla
Puheenvuorot
