Poika suutelee ristiinnaulittua Jeesusta esittävää patsasta Kristuksen kirkastumisen katedraalin raunioissa. Venäjä iski Odessan historiallisessa keskustassa, Unescon maailmanperintökohteessa sijaitsevaan kirkkoon ohjuksella sunnuntaina 23. heinäkuuta. Kuva: Jae C. Hong/AP/Lehtikuva.
Ukraina kamppailee poliittista ja kirkollista imperialismia vastaan – Venäjällä patriarkka Kirill kytkee Jeesuksen äidinkin Venäjän voittoon
Venäjän 23.7. tekemä ohjusisku Odessan katedraaliin sai 300 ukrainalaispappia vaatimaan kirkkonsa lopullista eroa Moskovasta. Ukraina on meidän! -kirja taustoittaa sotaan liittyvää kirkkotaistelua.
Yksi silmiinpistävä piirre Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan on Venäjän armeijan siviiliuhreista ja mistään sodan säännöistä piittaamaton toimintatapa. Venäjän ohjukset iskevät asuinalueille, viljavarastoihin, sairaaloihin ja kirkkoihin.
Heinäkuun 23. päivä Venäjän ohjusisku vaurioitti pahoin alun perin vuonna 1794 rakennettua Kristuksen kirkastumisen katedraalia Odessassa. Vuonna 1936 kirkko räjäytettiin Josif Stalinin käynnistämissä uskonvainoissa, mutta se rakennettiin uudestaan ja vihittiin käyttöön vuonna 2003.
Paradoksaalista tämänkertaisessa iskussa on se, että kirkko kuuluu Ukrainan ortodoksiselle kirkolle (UOK). Tämä kirkko kuuluu yhä ainakin muodollisesti Moskovan patriarkaattiin. Kirkko on sodan aikana korostanut itsenäisyyttään patriarkaatista, mutta sen asema on epäselvä, ja siksi Ukraina vaatii patriarkaattisuhteen näkyvän sen nimessä.
Katedraalin hävitys saattaa kuitenkin muuttaa tilanteen. The Kyiv Post -lehti kertoo, että pari päivää iskun jälkeen jo 300 UOK:n pappia vaatii kirkkonsa selkeää ja lopullista eroa Moskovan patriarkaatista niin, että ero ymmärretään myös Moskovassa.
Pappien laatima avoin kirje on osoitettu UOK:n johtajalle metropoliitta Onufrille ja siinä vaaditaan kirkolliskokouksen kutsumista koolle. Papit kutsuvat Venäjän hyökkäystä Ukrainaan saatanalliseksi ja katedraalin tuhoamista barbaarikseksi teoksi.
Odessan apulaispiispa ja Artsijzkin arkkipiispa Viktor kirjoitti Moskovan patriarkka Kirillille, että Venäjä käy sotaa Kirillin henkilökohtaisella siunauksella. ”Venäjän ohjus, jonka sinä siunasit, lensi kirkon alttarille. Oman kunnianhimosi vuoksi olet menettänyt Ukrainan ortodoksisen kirkon. Kuoleman ja murhaamisen vuoksi”, Viktor kirjoitti The Kyiv Post -lehden mukaan.
The Institute for Religious Freedom arvioi helmikuussa, että sodassa oli siihen mennessä tuhottu 500 kirkkoa ja uskonnollista rakennusta. UNESCO:n arvio tuhotuista merkittävistä kulttuurihistoriallisista uskonnollisista rakennuksista oli muutama päivä sitten 116.
Ukrainalaiset suojasivat Kiovassa sijaitsevan suuriruhtinas Vladimir Suurta esittävän patsaan sodan alkupuolella maaliskuussa 2022. Pakanallisen ruhtinaan kääntymystä kristinuskoon tuhat vuotta sitten pidetään sekä Ukrainassa että Venäjällä merkittävänä tapahtumana, alueen ortodoksisen historian alkupisteenä. Kuva: Sergei Supinsky/AFP/Lehtikuva.
Miten tämä kaikki on mahdollista ja Venäjän ortodoksisen kirkon Moskovan patriarkaatin mukaan hengellisesti perusteltua? Asiaa avaa Itä-Suomen yliopiston tutkijoiden Heta Hurskaisen ja Teuvo Laitilan kirja Ukraina on meidän! – Kirkot ja politiikka Ukrainan ja Venäjän suhteissa (Gaudeamus 2023).
Kirja on suositeltavaa luettavaa niille, jotka haluavat ymmärtää sodan uskonnollisia taustoja. Itse asiassa ilman niitä koko sotaa on vaikea edes selittää. Kirjan mukaan Venäjän ortodoksisen kirkon imperialismi kietoutuu valtion imperialismiin. Kummallakin on oma myyttinen tarinansa, joilla sotaa perustellaan. Nuo tarinat vaikuttavat jopa päivämääriin, joilla Putin tekee uusia siirtoja hyökkäyksessään.
Kaikki alkoi suuriruhtinaan kasteesta vuonna 988
Heta Hurskaisen ja Teuvo Laitilan kirjan mukaan kansallishenkinen ja venäläinen historiantutkimus ovat yksimielisiä yhdestä asiasta. Molempien mielestä Kiovan Rusin suuriruhtinaan Vladimir Suuren kaste vuonna 988 oli merkittävä tapahtuma. Tähän yksimielisyys sitten loppuunkin, sillä venäläisille Vladimir oli etninen venäläinen ja ukrainalaisille ukrainalainen. Nimi on muuten ukrainaksi Volodymyr, kuten nykyisellä presidentti Volodomyr Zelenskyillä.
Toki kaikki ei itse asiassa alkanut edes siitä, sillä Kiova oli ennen Vladimirin kastetta saanut kristillisiä vaikutteita jo sadan vuoden ajan Bysantista sekä kauppiaiden että siellä palvelleiden viikinkisoturien välityksellä. Nimi rus tarkoitti alun perin heitä.
Venäläisessä historiankäsityksessä ortodoksisen Kiovan Rusin kukistuminen mongolien hyökkäyksessä 1200-luvulla johti valtion historiallisen ja hengellisen perinnön siirtymiseen Moskovaan. Ukrainalaisten tulkinnassa Kiovan Rus oli ukrainalainen, eikä siirtynyt minnekään. Se vain uinui ja nousi uudelleen esiin kasakkavaltiossa 1600-luvulla. Nykyinen itsenäinen Ukraina jatkaa tätä perinnettä.
Kirkollinen valtakamppailu yhdistyy kamppailuun ukrainalaisuudesta
Ukraina on meidän! -kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi tuhannen vuoden valtiollista ja kirkollista historiaa. Siinä kerrotaan, miten munkki Filofei sepitti 1500-luvulla Moskovan suuriruhtinas Vasili III:lle poliittista teologiaa. Hän totesi kahden aiemman Rooman eli Rooman ja Konstantinopolin sortuneen. Nyt on vuorossa kolmas Rooma, oikeauskoinen Moskova, eikä neljättä enää tule. Tämä miellyttää myös nykyisiä Moskovan kirkonmiehiä, jotka korostavat edustavansa ainoaa oikeaa uskoa, ilosanomaa koko maailmalle.
Historian vaiheista kannattaa nyky-Ukrainan kirkollisen tilanteen ymmärtämiseksi noteerata myös Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon synty lokakuussa 1596 silloisen Puola-Liettuan alueella. Kyseinen kirkko pitää paavia päämiehenään, mutta noudattaa jumalanpalveluksissaan ortodoksista perinnettä. Kirkkoa on vainottu moneen otteeseen. Stalinin aikana se pakotettiin ”palaamaan” Moskovan patriarkaatin yhteyteen. Tuon paluun aikaan vuonna 1946 Neuvostoliiton vankiloissa oli 300 000 kirkon pappia ja maallikkoa. Eipä ihme, että kirkko on nykytilanteessa vankasti itsenäisen Ukrainan puolella.
Venäjän ortodoksinen kirkko on halunnut itselleen kirkollisen ja uskonnollisen monopolin alueella, jonka se katsoo kuuluvan kanoniseen eli kirkko-oikeudellisesti määriteltyyn hallintapiiriinsä. Ainakaan Pyhän Rusin alueella, joka kattaa nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän, ei saisi olla muita kilpailevia ortodoksisia kirkkoja.
Ukrainan historiassa on ollut moneen otteeseen vaiheita, joissa on pyritty itsenäisen eli autokefaalisen tai vähintään itsehallinnollisen eli autonomisen kirkon perustamiseen. 1600-luvulla tällainen hetken aikaa toimi, 1920-luvulla tällainen perustettiin jälleen, kunnes se vuonna 1930 lakkautettiin ”neuvostovastaisena organisaationa”.
Tilalle perustettiin uusi kirkko, jota turvallisuusviranomaiset pystyivät valvomaan. Tämä puolestaan ajatettiin alas seurakuntien verotuksella, vangitsemalla pappeja ja tuhoamalla kirkkorakennuksia. Kaikki ukrainalaista kansallistunnetta ruokkiva pyrittiin hävittämään. Samalla kansaa näännytettiin tarkoituksella nälkään ukrainalaisten Holodomoriksi nimittämässä kansanmurhassa. Kolmas autokefaalinen kirkko syntyi vasta 1989.
Ukrainalaiset sotilaat ohittavat munkin Kiovan luolaluostarin luona maaliskuussa 2023. Luostari perustettiin vuonna 1051, ja sillä on ollut merkittävä rooli ortodoksisuuden levittämisessä alueella. Luostari on ollut vuokrattuna Moskovan patriarkaattiin kuuluvalle ukrainaiskirkolle. Ukrainan viranomaiset ovat takavarikoineet munkeilta Venäjää tukevaa materiaalia. Nyt luostarin hallinnasta kiistellään. Kuva: Sergei Supinsky/AFP/Lehtikuva.
Moskovan patriarkaatti haluaa monopoliaseman
Neuvostovalta vainosi myös Venäjän ortodoksista kirkkoa niin Venäjällä kuin Ukrainan alueellakin. Kaikki patriarkaatin noin neljäkymmentä Ukrainassa toiminutta piispaa tapettiin tai vangittiin. Koko Neuvostoliiton alueella viranomaisten lailliseksi tunnustamia seurakuntia oli ennen toista maailmansotaa jäljelle enää tuhat. Vuonna 1917 niitä oli ollut 74 000.
Käänteen toi toinen maailmansota, sillä Stalin tarvitsi kirkkoa nostamaan isänmaallista maanpuolustushenkeä. Sodan jälkeen Moskovan patriarkaatille löytyi roolia myös Neuvostoliiton ulkopolitiikassa. Kirkon oli tarkoitus ekumeenisten yhteyksien kautta osoittaa Neuvostoliiton pyrkivän rauhaan ja kumota länsimaissa esitettyjä tietoja kristittyjen vainosta. Valvontaa edesauttoivat kirkonmiesten KGB-yhteydet.
Sen paremmin rauha kuin kommunistinen uskonnonvapaus eivät olleet totta, mutta Venäjän ortodoksinen kirkko sai alistumisestaan vastineeksi sisäistä toimintavapautta ja erityisaseman. Ukrainassa Neuvostovaltio pyrki patriarkaatin kautta valvomaan myös muita uskonnollisia yhteisöjä.
Niinpä ei ole ihme, että kun uskontopolitiikka Mihail Gorbatšovin aikana muuttui ja uskonnonvapaudesta tuli todellista, Moskovan patriarkaatti ja sen tuleva johtaja Kirill eivät siitä pitäneet. Venäjän ortodoksiselle kirkolle uskonnonvapaus oli suhteellista ja epäortodoksista. Sitä tärkeämpää oli Heta Hurskaisen ja Teuvo Laitilan mukaan kirkon oikeus määritellä, ketkä ovat sen jäseniä, kuka edustaa oikeaa uskontoa ja mitkä alueet kuuluvat sen piiriin. Siinä missä valtiovalta, etunenässä presidentti Vladimir Putin, katsoi Ukrainan, ”vähävenäläisten”, kuuluvan Venäläiseen maailmaan, Venäjän ortodoksinen kirkko katsoi Ukrainan ja sen ortodoksien kuuluvan kirkolliseen Pyhään Rusiin.
Ukraina on meidän! -kirjassa kerrotaan, miksi Ukrainassa perustettiin puhtaasti ukrainalainen oma kirkko ja miksi Venäjän ortodoksinen kirkko vastustaa sitä kiivaasti. Ortodoksisuutta on käytetty sekä yhteisen venäläisen että erillisen ukrainalaisen kansallisuustunteen luomiseen.
Miten tämä kaikki liittyy nykytilanteeseen ja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa? Esimerkiksi niin, että itsenäisen, Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin tunnustaman kirkon Ortodoksinen kirkko Ukrainassa (OKU) synty vuonna 2018 oli pyhäinhäväistys sekä Venäjän valtiolle että Moskovan patriarkaatille. Venäjän valtio tulkitsi asian turvallisuusuhaksi. Moskovan patriarkaatti puolestaan katkaisi ehtoollisyhteyden ekumeeniseen patriarkaattiin ja samalla myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon.
Jo kesällä 2014 Krimin miehityksen ja Venäjän tukemien kapinallisten Donbassin alueella aloittaman sodan jälkeen Moskovan patriarkaatti muutti Pyhän Rusin käsitettä yhä venäläisemmäksi. Se rinnasti Euroopan antikristilliseen mongolivaltaan ja katsoi patriarkaatin ja Ukrainan ”skismaattisten kirkkojen” pyrkivän tuhoamaan Ukrainan ortodoksisuuden ja oikeat kristilliset arvot.
Kun Venäjä valtasi Krimin, Putin oikeutti tämän myös uskonnollisella perusteella eli sillä, että Krimin muinainen kaupunki Khernesos, jota osassa kirkollista perinnettä pidetään suuriruhtinas Vladimirin kastepaikkana, oli Moskovan patriarkaatille pyhä paikka. Lisäksi Putinin mukaan venäjää puhuvia tuli puolustaa ”fasistien” kansanmurha-aikeilta.
Patriarkka Kirillin mukaan Neitsyn Maria toi Venäjälle voiton
Helmikuun 22. päivänä 2022, Isänmaan puolustajien päivänä, patriarkka Kirill rohkaisi Venäjän puolustusvoimia ja Putinia ”puolustussotaan”. Kaksi päivää tämän ”profeetallisen” puheen jälkeen Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan. Maaliskuussa Kirill saarnasi läntisiä arvoja, kuten homoparaateja, vastaan ja esitti sodan kamppailuna hyvän ja pahan välillä. Pahaa edusti vihamielinen länsi, hyvää Pyhää Rusia puolustava Venäjä.
Valtiovallan ja kirkon yhteistoiminnasta, sinfoniasta, kertoo pieni, mutta olennainen yksityiskohta, jonka Heta Hurskainen ja Teuvo Laitila kirjassaan kertovat. Kun presidentti Putin julisti osittaisen liikekannallepanon 21.9.2022, päivä sopi sattumoisin oikein hyvin niin Moskovan patriarkaatin kuin Putinin myyttiseen historiantulkintaan ja kalenteriin.
Kyseisenä päivänä Venäjällä vietettiin sekä Jumalansynnyttäjän eli Neitsyt Marian syntymän juhlaa että Kulikovon taistelun juhlaa. Kyseinen taistelu toi Venäjälle voiton Mongoleista vuonna 1380. Patriakka Kirill yhdisti nämä toisiinsa saarnassaan ja katsoi, että Neitsyt Marian läsnäolo toi taistelussa Venäjälle voiton. Hänen mukaansa myös nyt kirkko ja usko yhdistävät kansan ja valtion ja tätä Venäjän vastustajat eivät sulata.
Samassa puheessa Kirill vakuutti, että kaatuminen taistelussa pesi pois kaikki synnit. ”Patriarkka Kirillille isänmaan puolustaminen oli siis verrattavissa pelastukseen ja sota näyttäytyi hänelle pyhänä”, Hurskainen ja Laitila kirjoittavat.
Venäjän sotatoimien ukrainalaisuhreilla ei ole Kirillille niin väliä. Niinpä ei ole ihme, että myös patriarkaattiin kytkeytyvän ukrainalaiskirkon viimeisetkin Venäjä-yhteyden tukijat kääntyvät Kirilliä vastaan. Samalla aukeaa mahdollisuus yhteiseen ukrainalaiseen kirkkoon.
Korjattu liikekannallepanon päivämäärä ja poistettu väite, jonka mukaan arkkipiispa Viktor olisi lähestynyt patriarkka Kirilliä Telegramissa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Niin kauan on toivoa, kun on kykyä toimia
PuheenvuorotMitä tapahtuu nyt, kun Aleksei Navalnyi on kuollut ja kynttilät sammuneet, kysyy Hilkka Olkinuora.
Suomen ortodoksit juhlivat satavuotista autonomiaansa ja saavat vieraakseen Konstantinopolin patriarkan
Ajankohtaista Hengellisyys
