Kolumni: Performanssitaiteilija heittäytyy yleisön armoille
Useassa teoksessa Marina Abramović menettää tajuntansa ja vain yleisön puuttuminen tilanteeseen pitää hänet hengissä.
Mustavalkoisella videolla alaston nainen kävelee päin betonitolppaa. Törmäyksestä kuuluva mätkähdys tekee pahaa. Voihkaisen ääneen ja käännän katseeni. Nainen tekee saman uudestaan. Hänen olkapäänsä retkahtaa törmäyksessä.
Videon nainen Marina Abramović on aikamme tunnetuin performanssitaiteilija, jonka töistä on koottu Tukholmaan näyttely. Nyt 70-vuotias Abramović käyttää itseään työkaluna, usein satuttamalla tai rasittamalla itseään.
Vuonna 1974 kuvatussa teoksessaan hän seisoo kuusi tuntia paikallaan ja antaa yleisön käyttää pöydällä olevaa 72 esinettä häneen miten tahansa.
Yleisö tuhoaa hänen vaatteensa, osoittaa häntä aseella ja pistelee häneen ruusun piikkejä. Kun hän kuuden tunnin jälkeen liikahtaa ja ottaa ihmisiin katsekontaktin, kipua aiheuttaneet ihmiset juoksevat hädissään karkuun.
Näyttely pakottaa pohtimaan, mitä minä hyväksyn.
Abramovićin teokset kysyvät, mikä on katsomisen oikeutus ja mistä alkaa yleisön vastuu. Useassa teoksessa hän menettää tajuntansa ja vain yleisön puuttuminen tilanteeseen pitää hänet hengissä.
Näyttely vei minut ajattelemaan keskustelua taiteen hyvinvointivaikutuksista. Tutkimusten kansissa ja myyntiesitteissä näytetään yleensä hymyileviä vanhuksia tai lapsia. Tämä ruokkii yksinkertaistusta, että onnistuneesta taiteesta tulisi hyvä mieli.
Abramović muistuttaa, että hyvinvointi ei ole sama asia kuin hyvä mieli. Näyttely on pääasiassa hyvin häiritsevä. Se pakottaa pohtimaan, mitä minä hyväksyn.
Teokset muistuttavat, että totuudellinen elämä on myös sodan ja väkivallan olemassaolon tunnustamista.
Abramović palauttaa mieleeni filosofi Amartya Senin ajatuksen, että hyvä elämä on mahdollisuutta elää elämää, jota itsellä on syytä arvostaa. Jotta kykenee harkintaan siitä, mitä arvostaa, on koettava asioita riittävän rikkaasti.
Näyttelyn lopuksi istun pitkän pöydän ääreen ja laitan Abramovićin ohjeiden mukaisesti päähäni vastamelukuulokkeet.
Museohäly vaimenee. Otan pöydän keskellä olevasta laarista kourallisen linssejä ja riisinjyviä. Erottelen valkoiset riisit ja mustat linssit. Lasken jyvät yksi kerrallaan. Laskiessa ajantaju häviää.
51 linssin ja 357 riisinjyvän jälkeen poistan kuulosuojaimet. Huomaan hengittäväni rauhallisemmin. Tämä tuli tarpeeseen.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Madossa ja peuranvasassa voi helposti nähdä koko luomistyön” – Annankadulla avattua näyttelyä inspiroi Ilmestyskirja
Hyvä elämäTaiteilijat edustavat eri tyylisuuntia ja ajatusmaailmoja. Ystävyyttä ja työtoveruutta ei häiritse, vaikka heillä on myös erilaiset näkemykset hengellisyydestä.
.jpg)
Kolumni: Liberaalit eivät tarjoa sankaruutta
Puheenvuorot
Kolumni: Satasen trampoliini lennättää pitkälle
Puheenvuorot
Kolumni: Kaupunki ei voi olla perinneyhdistys
Puheenvuorot
Kolumni: Toisenlaisuus ei tee minusta uhria
Puheenvuorot