Kolumni: Ystävien parissa muistan paremmin, mihin kuulun
Myös muiden seurassa voi levätä ja palautua, huomasi Jani Toivola.
Minulla on paljon ystäviä, ja silti koen itseni usein yksinäiseksi. Helposti etäisyyttä luo oma täyteen ahdettu elämäni, mutta usein myös oma mieli, joka ei osaakaan kurottautua kohti niitä, joita eniten tarvitsisin. Laitoin pitkästä aikaa viestiä muutamalle ystävälle ja ehdotin yhteistä aamiaista. Viime kohtaamisesta oli niin pitkä aika, että mieli oli alkanut jo rakentaa negatiivisia ajatuksia ystävyyden väliin. Nytkin viestin lähettäminen jännitti. Uskallanko sitoutua? Mitä jos olenkin lauantaina niin puhki, etten jaksa? Lapsikin on poissa, ja voisin levätä.
Hetken päästä ensimmäinen ystävä vastasi, että nähdään ehdottomasti. Pian meitä oli jo täysi pöydällinen. Lauantaina brunssilla muisteltiin vanhoja ja suunniteltiin tulevaa. Muistin taas paremmin, mihin kuulun ja että yhteydessä muihin voi myös levätä ja palautua. Brunssin jälkeen minä ja kaksi ystävääni päätimme pyörähtää kaupungilla. Matkalla autossa pintaan nousi elämääni liittyvä möykky, jota olen kantanut pitkään mukanani. Puhuminen helpotti vaikka samalla vähän myös hävetti. Ystävät kuuntelivat hiljaa.
Koko kotimatkan mietin, pitäisikö kääntyä kannoillaan ja juosta ystävä kiinni.
Myöhemmin jatkoimme vielä yhden ystävän kanssa katsomaan uutta Bridget Jones-elokuvaa. Leffan jälkeen haahuilimme elokuvateatterin aulassa toppatakit kainalossa. Ei tehnyt mieli lähteä kotiin. Ystävä alkoi puhua kiinnostavasta uudesta näyttelystä ja kaiveli museokorttia. Minä mietin, että pitäisi lähteä kotiin. On ollut rankka viikko, ja sähköposteissa olin jäljessä ainakin viikon. Lopulta sain sanotuksi, että voisin lähteä mukaan. Haimme läheisestä kaupasta välipalaa ja söimme eväsleivät kylmässä autossa rukkaset kädessä.
Näyttelyä katsoessa mieleeni tulvahti miljoona uutta ajatusta ja ideaa. Lopulta museon valvoja tuli yskimään viereen, että olisi aika laittaa ovet säppiin. Seisoimme ystävän kanssa pimeässä museon edustalla. Tuntui, ettei kumpikaan olisi edelleenkään halunnut lähteä kotiin. Lopulta molempien varpaat olivat niin jäässä, että oli pakko jättää hyvästit. Koko kotimatkan mietin, pitäisikö kääntyä kannoillaan ja juosta ystävä kiinni. Ehdottaa vielä yhteistä illallista tai toista elokuvaa.
Kotona mieleeni nousi muisto ajalta, kun olin ehkä 16-vuotias. Olimme haahuilleet parhaan ystäväni kanssa kokonaisen lauantain ympäri kaupunkia. Juuri kun olimme aikeissa lähteä kotiin, ystävä ehdotti, että tulisin heille yökylään. Tilasimme pitsaa ja nukahdimme yöllä kesken lauseen. Aamulla jatkoimme siitä, mihin olimme jääneet. Iltapäivällä katsottiin vielä Beverly Hils 90210, minkä jälkeen äiti tuli lankoja pitkin, että nyt kotiin. Rintaa puristi. Seuraavan kerran nähtäisiin vasta aamulla koulussa.
Anteeksi kaikille, joiden sähköposteihin en ole ehtinyt vastaamaan. Elämä tuli kylään.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Jospa antaisin itselleni luvan näyttää hölmöltä
PuheenvuorotJani Toivolalla on sisäinen ääni, joka tarkkailee hänen tekemisiään jatkuvasti ja älähtää niistä.
Kolumni: Kuka opettaisi meitä itkemään?
Puheenvuorot
Kolumni: Laita nyt se puhelin pois!
Puheenvuorot
