Kolumni: Kun meille kuiskaillaan, että olisi aika alkaa sammutella valoja, apu voi löytyä Demi Moorelta
Yhtäkkiä peilistä katsoo selvästi vanhentunut ihminen, joka on jäänyt jumiin oman elämänsä odotushuoneeseen, kirjoittaa Jani Toivola uuden vuoden alkaessa.
Amerikkalainen näyttelijä Demi Moore voitti viime sunnuntaina parhaan naisnäyttelijän palkinnon Golden Globe- gaalassa. Palkinto oli hänen uransa ensimmäinen. Demi oli voiton hetkellä 62-vuotias.
Minä täytin viime vuoden lopulla 47 vuotta. Jotain on viimeisen vuoden aikana muuttunut. Aivan kuin jokin uusi verho todellisuuden edestä olisi avautunut, ja minulla on vaikeuksia käsitellä näkemääni. Vuosi sitten ajattelin, että ikä on vain numero ja että olen oikeastaan aika kuuma. Nyt kaikki on toisin. Yhtäkkiä peilistä katsoo selvästi vanhentunut ihminen, joka on jäänyt jumiin oman elämänsä odotushuoneeseen.
Ikä on tuonut eteeni esteen. Ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään, että kaikki kortit on jo käytetty ja juna meni jo. Järjellä tiedän, että kaikki junat eivät ole menneet. Olen parhaillaankin monen junan kyydissä. Ja silti pelko ei jätä rauhaan. Sen sijaan, että menisin itselleni tyypillisesti täysillä kohti, ovat askeleeni muuttuneet varovaisiksi.
Poimin ihmisten ikiä ja lasken neuroottisesti itseni ja heidän välistä ikäeroa tai missä itse olin heidän iässään. Vieressä tikittää digitaalinen kello, joka räjähtää, kun luvut näyttävät nollaa.
Ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään, että kaikki kortit on jo käytetty ja juna meni jo.
Samalla totta ovat myös Demi Mooren kaltaiset tarinat: 62-vuotias nainen elämässä uutta kukoistuskautta. Oma äitini on Demiä yli 10 vuotta vanhempi. Äiti ei ole elokuvatähti mutta elää myös uutta kukoistuskautta. Äiti on muuttanut ratikkareitin varrelle ja on viimeisen vuoden aikana aloittanut useamman vapaaehtoistyön. Hän matkustelee ja on yhteiskunnallisesti kantaaottavampi kuin koskaan.
Ehkä hyvän elämän avain on siirtymissä. Kohdissa, joissa meille eri tavoin kuiskaillaan, että olisi aika alkaa sammutella valoja. Se miten me vastaamme ääneen, on ratkaisevaa.
Nyt ei kuitenkaan puhuta pumpulisesta amerikkalaisesta unelmasta. Siirtymissä pitää joka kerta kohdata elämän haavoittuvuus. Oma ja maailman ajoittainen rumuus ja epäoikeudenmukaisuus. Omat kompuroinnit ja kompromissit. Teot, joita on vaikea antaa anteeksi itselle tai muille. Ja silti uskaltaa antaa anteeksi. Luottaa, että kaikesta huolimatta on edelleen oikeus ottaa oma paikkansa pöydässä.
Ja jotain täytyy uskaltaa jättää myös taakse. Nuoruutta ei saa takaisin eikä sitä voi sellaisenaan elää uudelleen. Se on itselleni vaikeinta juuri nyt. Nähdä ympärilläni vapautta, jota en itse koskaan sallinut itselleni tai jota ei ehkä sellaisenaan ollut silloin edes olemassa.
Vai voisiko siihen vapauteen tarttua nyt? Ehkä se olisi äidin ja Demi Mooren viesti meille kaikille. Kaikki kortit tulille!
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Edellisen parisuhteeni päättymisestä on jo yli 6 vuotta – miten tässä näin kävi?
PuheenvuorotKuljen kaduilla, tuijottelen ihmisiä ja mietin mielessäni, miten nuokin ovat onnistuneet löytämään toisensa, Jani Toivola kirjoittaa.
