Kommentti: Onko hullumpaa uskoa kiviin kuin Jeesukseen?
Taipumus uskoa yliluonnolliseen ei ole kadonnut. Moni ilmiö tuntuu keskittyvän omaan henkiseen kehitykseen ja itsetuntemukseen.
Myönnän: kun tein juttua uskosta kiviin ja kristalleihin, ensireaktioni moneen asiaan oli epäusko ja huvittuneisuus. Siis ihmiset ihan oikeasti lataavat kiviä kuunvalossa, uskovat niiden tekevän meistä parempia ja terveempiä ihmisiä ja ovat valmiita maksamaan kristallihoidoista! Samalla ilmiö alkoi herättää paljon kysymyksiä. Mihin tarpeeseen kivet ja kristallit vastaavat? Mihin perustuu usko siihen, että ametisti yöpöydällä voisi vähentää stressiä? Ja ennen kaikkea, onko minulla varaa naureskella kiviin uskoville, jos pystyn ilme värähtämättä lausumaan uskontunnuksen, jossa Jeesus syntyy neitseestä ja nousee kolmantena päivänä kuolleista? Näyttääkö minun uskoni joillekin yhtä hullulta?
Suomessa on viime vuosikymmeninä ollut helppo tuudittautua ajatukseen maallistumisesta ja tieteellisen maailmankuvan voitosta. Uskontojen merkitys on heikentynyt sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti, ja keskustelupalstoilla mehustellaan kirkon laskevilla jäsenluvuilla. Samalla paljon on jäänyt huomaamatta. Ihmiset uskovat yhä yliluonnolliseen, etsivät vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin, tahtovat kokea pyhää ja kuulua yhteisöihin.
Perinteisten uskontojen sijaan maailmankatsomuksen rakennuspalikoita etsitään myös muualta: yksi uskoo kiviin, toinen horoskooppeihin, kolmas siihen, että sisäinen rauha löytyy meditaatiolla ja oikealla ravinnolla. Uskontotieteilijä Teemu Taira kirjoittaa Pehmeitä kumouksia – uskonto, media, nykyaika -teoksessa (Eetos 2019) siitä, kuinka alan tutkimuksessa niin sanottu maallistumisparadigma alkoi murtua jo 1980-luvulla. Toisin sanoen hengellisyys, henkisyys ja uskontojen merkitys alkoi silloin taas vahvistua, vaikka esimerkiksi luterilaisen kirkon asema ei.
Kyse tuntuu olevan paljon itsensä kehittämisestä, itsensä tuntemisesta ja mielenrauhan löytämisestä.
Perinteisille uskonnollisille yhteisöille, kuten Suomen luterilaiselle kirkolle, henkisyyden uudet ja vanhat ilmiöt, kuten usko kiviin, ovat hyvää ravistelua. Joillekin usko kiviin ja kristinuskon Jumalaan voivat näyttäytyä tasavertaisina tai päällekkäisinä vaihtoehtoina. Kyse ei ole pelkästään siitä, mikä ihmisille on ”totta”, vaan siitä mikä puhuttelee, mikä antaa merkitystä, turvaa tai lohtua tai missä kokee tulevansa nähdyksi ja kohdatuksi.
Kiinnostavaa on se, että esimerkiksi kiviin ja kristalleihin näyttävät uskovan juuri alle 40-vuotiaat naiset. Kirkon tuoreen nelivuotiskertomuksen mukaan 30–40-vuotiaat ovat tällä hetkellä vähiten uskonnollinen sukupolvi Suomessa ja erityisesti naisten etääntyminen kirkosta ja Jumala-uskosta on ilmeistä. Miten kirkko on heidät kohdannut ja miltä kirkko on heidän silmissään näyttänyt?
Puhuttiinpa sitten kivistä, meditaatiosta, horoskoopeista tai Tarot-korttien luennasta en voi olla ajattelematta sitä, kuinka paljon monet uushenkisyyden muodot tuntuvat keskittyvän omaan itseen. Kyse tuntuu olevan paljolti itsensä kehittämisestä, itsensä tuntemisesta ja mielenrauhan löytämisestä. Minusta tässä on olennainen ero kristinuskoon verrattuna.
Minulle kristinusko on ollut jotakin, joka haastaa katsomaan paitsi ylöspäin niin myös ulospäin, toista ihmistä. Nielemään kiukkua silloin, kun tekisi mieli sanoa todella pahasti takaisin, auttamaan metronportaissa päihdepöllyissään horjuvaa ja yrittämään katsoa lempeästi kun tekisi mieli kääntää pää pois. Se ei ole aina kovin mukavaa eikä helppoa. Ehkä ihmisenä kasvaminen tulee siinä sivussa. Ehkä se vie lähemmäksi sitä, josta uskontunnustuksessa puhutaan.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Uushengelliset nuoret naiset harrastavat nyt kiviä, mutta niillä on ollut merkitystä uskonnoissa kautta aikojen – tunnettuja kiviä löytyy Stonehengestä, Saudi-Arabiasta, Suomesta ja Raamatusta
HengellisyysOnko kivissä voimaa? mietti pappi Kaisa Kariranta ja kokeili. Samalla hän kertoo, minkälaisia merkityksiä kivillä on ihmisille eri aikoina ollut.
