Konsta Punkka alkoi saada mainetta luontokuvaajana jo lukioiässä. Nyt 31-vuotiaana hän on tyytyväinen siihen, että harrastuksesta tuli työ ikään kuin omalla painollaan, hän ei varta vasten tavoitellut mainetta eikä mammonaa.
Konsta Punkka sai kameran rippilahjaksi ja on nyt Instagramissa suositumpi kuin Sanna Marin – menestynyt luontokuvaaja tahtoo myös vaikuttaa
Konsta Punkka toivoo, että hänen kuvansa innostaisivat ihmisiä oppimaan lisää luonnosta ja viettämään siellä aikaa.
Haastattelu on sovittu aamupäivään, mutta tänäänkin Konsta Punkka on jo ehtinyt kameran kanssa luontoon. Matkalla kotoaan Helsingistä tapaamispaikalle Nuuksion kansallispuistoon hän on poikennut katsomassa, miltä aamu Seurasaaressa näyttää.
Punkka on kuvannut muun muassa lumileopardeja Kirgisiassa, naaleja Huippuvuorilla, jääkarhuja Grönlannissa ja puumia Chilen Patagoniassa, mutta ihan tavalliset oravat, ketut ja valkoposkihanhet kiinnostavat häntä yhä.
Touko-kesäkuu on suomalaisen luontokuvaajan sesonkiaikaa. Pitkän talven jälkeen koko luonto puhkuu elämää, linnut laulavat ja eläinten poikaset ovat syntyneet. Valoisia tunteja riittää. Yöunet ovat tainneet jäädä monena kesänä vähiin?
– Joo, mutta silloin nuorena jaksoi vielä enemmän. Enää ei puhuta ihan samoista tuntimääristä, 31-vuotias Punkka sanoo.
Nuuksio on Punkalle tärkeä ja tuttu paikka. Hänellä on kansallispuiston laidalla sijaitsevassa Polku-hotellissa pieni studioasunto, joka toimii tukikohtana kuvausretkien välissä. Tämä on suomalaisen luontokuvaajan etuja: pääkaupunkiseudulla asuvankaan ei tarvitse lähteä etsimään kuvauskohteita kaukaa, vaan kuvattavaa voi löytää kotipihalta tai lähimetsästä.
Seurasaaressa otetut oravakuvat saivat valtavasti huomiota Instagramissa ja siivittivät Konsta Punkkaa kansainväliselle uralle. Kuva: Konsta Punkka
Ilmeikkäät oravat räjäyttivät pankin
Seurasaaren oravat ja Instagram – näitä kahta voi tavallaan kiittää siitä, että valokuvauksesta tuli Konsta Punkalle ammatti.
Helsingin Tapanilassa varttunut Punkka sai ensimmäisen kameransa rippilahjaksi. Hän kuvasi ensin kaupunkia ja kaveripiirin harrastuksia, skeittausta ja musiikkijuttuja. Aiheet olivat luontevia nuorukaiselle, joka lauloi Cantores Minores -kuorossa, soitti rumpuja ja kävi Sibelius-lukiota.
– Aina kun aloitin jonkun harrastuksen, se kolahti kovaa. Jaksoin sitä jonkin aikaa, mutta sitten saatoin kyllästyä totaalisesti. Musiikin kanssa kävi vähän samalla tavalla, kaverit Sibelius-lukiossa menivät ohi. Koin, että musiikki ei oikein enää kiinnostanut.
Sitten Punkka alkoi kuvata myös luontoa, erityisesti Helsingin Seurasaaressa. Ratkaiseva käänne tapahtui vuonna 2012, kun Punkka alkoi jakaa luontokuviaan Instagramissa. Hänen ottamansa ilmeikkäät oravakuvat niin sanotusti räjäyttivät pankin. Seuraajamäärä kasvoi ja mediakin kiinnostui lukioikäisestä kuvaajasta.
Instagramin kautta aloin saada palautetta siitä, mikä toimii ja mikä ei.
Punkkaa alettiin nimittää oravakuiskaajaksi, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin erityinen yhteys pörröhäntiin. Totuus on kuitenkin arkisempi – ei ihmisiin ja pähkinäherkkuihin tottuneita Seurasaaren oravia kuvatakseen tarvinnut maagisia kykyjä. Aikaa luonnossa piti toki viettää.
– Instagramin kautta aloin saada palautetta siitä, mikä toimii ja mikä ei. Löysin sieltä myös esimerkiksi brittikuvaajia, joiden luontokuvia katsoin ihan että wow, miten tuollaisia saisi otettua.
Punkka kävi lukion jälkeen armeijan ja vietti vajaan vuoden Voionmaan opiston valokuvauslinjalla, mutta sitten yrittäjyys vei mukanaan. Se oli tervetullut käänne. Kun kaverit olivat menneet yliopistoihin, Punkalla ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä tulevaisuudessa tekisi.
Dokumentaariseen valokuvaukseen tottuneissa luontokuvaajapiireissä ihmeteltiin itseoppinutta nuorta luontokuvaajaa, joka jakoi kuviaan ilmaiseksi sosiaalisessa mediassa. Punkka vertaa läpimurtoaan valokuvaajana itseään ruokkivaan kiireeseen. Hän oli oikeassa paikassa ja kanavassa oikeaan aikaan.
– Aloin jakaa Instagramiin luontokuvia päivittäin. Minulla ei ollut siihen aikaan mitään arkistoa, joten piti käydä koko ajan kuvaamassa lisää. Näin sain yhteisön ja tekemisen meiningin pidettyä yllä.
Vieraslaji supikoira herättää tunteita: ne ovat kovin söpöjä, mutta aiheuttavat haittaa. Supikoiria voi kohdata myös pääkaupunkiseudulla. Kuva: Konsta Punkka.
Kuvien ympärille syntyi tarina
Nykyään kamera on jokaisella puhelimessa ja varsinkin kesällä monesta suomalaisesta tuntuu kuoriutuvan wannabe-luontokuvaaja. Itsensä elättämiseen valokuvaamisella tarvitaan kuitenkin taitoa, kärsivällisyyttä, kovaa työtä ja kykyä erottua muista, ehkä hieman tuuriakin.
Konsta Punkka uskoo, että tietynlainen sadunomaisuus hänen kuvissaan vetosi ihmisiin. Tärkeää oli myös kontakti: monissa hänen kuvissaan eläin katsoo kameraan. Myös sillä oli merkitystä, että ihminen kameran takana alkoi näkyä mediassa, vaikka somessa ja kuvissa tähtiä olivat tietysti eläimet.
– Osasin luoda tarinan kuvien ympärille. Instagramia katsovat ihmiset ehkä ajattelivat, että Konstalla on tietty metsä, jossa kaikki nämä eläimet asuvat, ja hän kertoo niiden tarinaa.
– Itsekin tietysti vähän ruokin sitä ajatusta joillakin kuvateksteillä, joissa kerroin tilanteesta vähän mystisemmin sen sijaan, että olisin kertonut suoraan, mitä siinä oikeasti tapahtui.
Oli oikeastaan onni, että menestys tuli yllättäen. Ei Punkka ollut edes ehtinyt ajatella, että kuvaamisesta tulisi hänelle ammatti.
– Kun on kyse tällaisesta intohimoalasta tai siitä, että harrastuksesta tulee työ, sitä ei edes voi miettiä kovin suunnitelmallisesti tai tavoitella mainetta ja mammonaa. Se olisi huono lähtökohta, ja siinä tekemisen ilo voisi kadota.
Koen, että Suomen luonto on se, mistä kaikki inspiraatio ja luovuus lähtevät.
Tekemisen ilo ja luovuus, niiden vaaliminen on Punkalle tärkeää. Siitäkin on nimittäin kokemusta, kun nämä kaksi hiipuvat.
– Se tapahtui siinä vaiheessa kun olin ehkä kolme, neljä vuotta tehnyt kuvauksia. Useampikin vuosi oli mennyt niin, että vedettiin joka paikkaan ja oli kauhea kiire.
Koronapandemia toi tarpeellisen pysäytyksen, kun ainakin matkustaminen loppui joksikin aikaa. Se myös muistutti perusasioista: tärkeintä on voida viettää mahdollisimman paljon aikaa luonnossa kameran kanssa.
Kamera on lähes aina mukana, kun Konsta Punkka kulkee luonnossa. Yksikään luonnossa vietetty hetki ei ole turha, vaikka hän ei saisikaan yhtään hyvää kuvaa: luonto virkistää ja tietämys luonnosta kasvaa. Kuva: Antti Rintala.
Luonnossa ihminen tottuu olemaan pieni
Konsta Punkalla on Instagramissa 1,2 miljoonaa seuraajaa. Se on suomalaiselle paljon – esimerkiksi entisellä pääministerillä Sanna Marinilla seuraajia on miljoona. Punkka jakaa yhä kuviaan Instagramissa, mutta vähemmän kuin ennen, eikä enää tavoittele kasvua. Tärkeämmäksi kanavaksi on noussut YouTube.
Punkan kuvia on julkaistu esimerkiksi Time Magazinessa ja National Geographicissa, ja hän on tehnyt yhteistyötä lukemattomien yritysten kanssa. Yhteistyökumppaneihin ovat lukeutuneet esimerkiksi Mercedes-Bentz, Volvo, Reima, Karhu ja VR. Työ on vienyt eri puolille maailmaa. Hän voisi tehdä uraa periaatteessa missä vain.
– Oli vaihe, jolloin matkustin enemmän, mutta en näkisi itseäni esimerkiksi Afrikassa. Maailmassa on valtavasti luontokuvaajia. Miksi juuri minun pitäisi mennä taltioimaan leijonia, kun siellä on jo tarpeeksi ihmisiä kuvaamassa niitä?
– Koen, että Suomen luonto on se, mistä kaikki inspiraatio ja luovuus lähtevät. Se on lähellä sydäntäni, ja tunnen nämä aiheet. Suomessa päässäni on paljon dataa, mutta jo Ruotsissa olen ihan hukassa.
Tieto luonnosta ja eläimistä on asia, jota moni luontokuvien katsoja ei ehkä tule ajatelleeksi. Kuvaajan on osattava muutakin kuin kuvata.
– Olen viettänyt samojen eläinten kanssa tosi paljon aikaa. Minulla on esimerkiksi tiedossa useampikin mäyränpesä, joiden lähellä käyn katselemassa. Mäyrä saattaa elää kymmeniä vuosia samoissa paikoissa ja yhteisöissä.
Nykyään haluan tuoda eläinkuvauksessa esiin myös ihmisen vaikutusta.
Punkka pyrkii löytämään kuvauspaikkoja, joissa ei käy muita, ja joista hän ei kerro muille. Hän haluaa toimia niin, että eläimet saisivat olla rauhassa. Monia muitakin eettisiä ohjeita ja periaatteita hänellä on.
– En missään nimessä ruoki eläimiä. Olen käynyt Itä-Suomen karhukojuilla, mutta nyt en enää halua olla siellä. Toinen sääntö on, että en jahtaa eläintä. Pyrin siihen, että eläimet eivät häiriinny kuvauksesta. Siksi käytän maastopukuja ja -verkkoja ja piilokojutelttoja.
Luontokuvauksessa on paljon sellaista, joka on vastapainoa nykymenolle. Luonnossa ihminen tottuu olemaan pieni ja huomaamaton. Pitää unohtaa tehokkuusvaatimukset, suorittaminen ja usein ajankulukin – kaikilta kuvausretkiltä ei saa yhtään kuvaa, tai ainakaan sellaista, mitä olisi toivonut.
– Nykyään kaikki pitäisi saada nyt ja heti, mutta luontokuvauksessa pyrin siihen, ettei ole mitään oikotietä. On ainoastaan se aito hetki, jonka olen taltioinut, Punkka sanoo.
– Luonnossa minulla ei ole kiire. Tykkään viettää siellä aikaa ja se on minulle meditatiivistakin, kun istun jossakin pesän lähellä. Yleensä eläin ei edes tule siihen, mutta se kuuluu asiaan. Parhaat kuvat syntyvät niin, että ne ottavat oman aikansa.
Ketut ovat Konsta Punkan suosikkikuvattavia. Kettukuvissa näkyy joskus myös ihmisen läsnäolo. Kuva: Konsta Punkka.
”En koe, että tehtäväni on osoittaa sormella”
Luonnon kuvaaminen on myös muutoksen taltioimista. Ilmasto muuttuu, lajikato kiihtyy, vanhat metsät ovat käyneet vähiin. Kaikkialla näkyy ihmisen vaikutus. Konsta Punkan kuvissa se saakin näkyä.
– Esimerkiksi kettukuvissa jopa haen välillä kontrastia. Ketuilla voi olla pesä jossakin junaradan vieressä tai betonilähiössä.
– Kun aloitin kuvauksen, halusin valita kaikkein kauneimmat kuvat, koska niillä sai ihmisiltä vau-reaktion. Nykyään haluan tuoda eläinkuvauksessa esiin myös ihmisen vaikutusta. On realismia, että luonto kärsii ihmisten läsnäolosta ja kaikesta ihmisten toiminnasta.
Punkka ajattelee, että kuvilla voi myös vaikuttaa, puhua luonnon puolesta.
– Ehkä ajatus tässä takana on, että ihmiset menisivät luontoon ja näkisivät sen. Ihmiset ovat nykyään niin vieroittuneita luonnosta. He tietävät, että tuossa on metsää, mutta ei heillä ole siihen sen ihmeellisempää kosketuspintaa. Eivät he välttämättä tiedä, mitkä linnut siellä laulavat tai mitä metsässä tapahtuu vuoden kiertokulun aikana.
Jotkut ovat valokuvanneet ihmisen vaikutusta luontoon kaikkein rujoimmillaan, muoviroskiin sotkeutuneita kilpikonnia tai kuolleita lintuja vatsat täynnä roskaa. Sellainen tyyli ei ole tuntunut Punkasta omalta.
– En koe, että tehtäväni on olla somessa tai muuallakaan hyökkäävänä osapuolena tai osoitella sormella. Se, mitä Suomessakin enemmän kaivattaisiin, on positiivisella esimerkillä ohjaaminen oikeaan suuntaan. Jos me kuvaajat herättelemme tunteita ja saamme ihmiset arvostamaan luontoa, se on isoin juttu, jonka luontokuvilla voimme saada aikaan.
Konsta Punkalla on pieni asunto Nuuksion laidalla ja kansallispuisto on hänen vakiokohteitaan. Kuva: Antti Rintala.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Näin löydät parhaat retkipaikat pääkaupunkiseudun läheltä – retkeilyn grand old woman Raija Hentman, 77, vinkkaa
Hyvä elämäRaija Hentmanin uusi retkeilyopas esittelee lähes kaksisataa retkikohdetta Helsingistä itään. Mukana on kukkivia lehtoja, komeita merimaisemia, esteettömiä reittejä ja luontoelämyksiä lapsiperheille.
