Näyttelijä Simo Routarinne on kolmannen polven vantaalainen. Kuvassa on myös osa Pyhän Laurin kappelin vainajien näyttötilassa olevaa Pekka Jylhän taideteosta Suru.
Kuinka vantaalainen olet, näyttelijä Simo Routarinne? ”Vesitornin ja aseman välissä kaikki tuntevat toisensa”
Tuulipuku- ja sauvakävely-vantaalaisuus on Simo Routarinteen mielestä merkki siitä, että täällä ollaan yhdessä.
Olen vahvasti kolmannen polven vantaalainen. Rakensimme lopulta vaimon kanssa talonkin isänpuolen mummolan tontille Hiekkaharjuun. Radan toisella puolella ollut äidinpuolen mummola jäi radan levennyksen alle.
Kun olin neljävuotias, muutimme vesitornin luo hiekkakuopan viereen. Se oli hieno paikka asua. Vesitornista laskettiin ylijäämävesi hiekkakuoppaan, ja se sai lähteitä puhkeamaan kuopan pohjasta. Lautoilla seilattiin. Joskus valui palolaitokselta pesuvesiä, niin päästiin harjoittelemaan myös öljyntorjuntaa.
Meidän talo oli Sini-tuotteen omistajattaren entinen kesähuvila. Hehtaarin tontilla oli alametsä ja ylärinne, hedelmäpuutarha, pyöröhirsisauna ja uima-allas. Nyt on maisema muuttunut niin, ettei paikkaa enää tunnista. Ihan kuin olisi unta koko asia.
En oikein tiedä, mitä se vantaalaisuus on, kun en ole tänne syntyneenä koskaan katsonut sitä ulkopuolisen silmin.
Hiirilammilla hiihdettiin ja Möskärissä laskettiin mäkeä. Malminiityn jengi kävi rikkomassa meidän Kivitien jengin rakentaman majan.
Alle kaksitoistavuotiaiden jengisodan hurjin juttu oli kivisota. Möskärin ja Malminiityn jengiläiset olivat hiekkakuopan pohjalla valonheittimien kanssa ja me Kivitien jengiläiset meidän tontilla montun reunalla. Joku sai kivestä päähänsä niin, että veri lensi.
Muutin tyttöystävän kanssa Espooseen, Tapiolaan, ja sitten Itä-Helsinkiin. Vaimo oli paljasjalkainen helsinkiläinen. Valmistuin näyttelijäksi ja muutama teatterivuosi ehdittiin asua Kouvolassa ja Kotkassa. Los Angelesiin menimme vaimon työn perässä.
Simo Routarinne on niin vantaalainen, että vaakunakala näyttää vain palan pyrstöstään.
Laitosteatteri ei ollut minulle oikea paikka, mutta löysin onneksi improvisaatioteatterin. Olin perustamassa Stella Polarista. Improvisaatio on ehkä parasta, mihin olen törmännyt. Kuka hullu opettelee repliikkejä ulkoa, jos ne voi itsekin keksiä. Sitten tajusin, että improvisaatiosta hyötyvät myös muut kuin näyttelijät, ja aloin opettaa sitä.
Aloitan nyt toisen kauden Vantaan seurakuntien luottamushenkilönä. Lähdin Tulkaa kaikki -liikkeen ehdokkaana tehtävään kaikkia rakastaen ja avosylin, armon asialla. Siksi on ollut yllätys törmätä vaikutusvaltaiseen vanhoillisten porukkaan, joka ei olekaan syli auki kaikkia kohtaan. Naisten pappeus ja sateenkaariavioliitot ovat heille vaikeita.
En oikein tiedä, mitä se vantaalaisuus on, kun en ole tänne syntyneenä koskaan katsonut sitä ulkopuolisen silmin. Kun muutettiin vaimon kanssa tänne, huomattiin, että täällä on yhteisöllisempää kuin Viikissä. Mutta Hiekkaharju nyt on oma lintukotonsa. Vesitornin ja aseman välissä kaikki tuntevat toisensa.
Tuulipuku- ja sauvakävelyvantaalaisuudelle voi nauraa, mutta se on sitä samaa yhteisöllisyyttä pilkkapuheeksi väännettynä. Täällä on hienoa se, että tehdään juttuja kimpassa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuinka vantaalainen olet, teatteripäällikkö Ilkka Rauhala? ”Tikkurilasta on vaikea keksiä huonoja puolia”
Hyvä elämäIlkka Rauhalan mukaan elokuvateatterissa työskentelevän pitää osata paistaa hyvää popparia.
