Kulttuurimuija: Naama irti luurista ja tee jotain järkevää!
Seniorikansalainen kehotti Kulttuurimuijaa lopettamaan puhelimen räpläämisen ja lukemaan kirjaa. Kuinka väärässä hän olikaan.
"Katsoisit maisemia tai lukisit kirjaa!" tiuskaisi seniorikansalainen aamumetrossa, kun näpräsin puhelintani. Ensin pelästyin. Sitten nolostuin. Sitten ärsyynnyin. MINÄHÄN LUEN KIRJAA!
Minulla on kuulokkeet korvillani käytännössä aina, kun olen liikkeellä itsekseni. Joukkoliikenteessä, lenkillä, pyykkituvassa, puutarhahommissa, kauppajonossa. Kuulokkeistani kuuluu puhetta useammin kuin musiikkia.
Kirjailija Karo Hämäläinen pohti jokin aika sitten blogissaan, että äänikirjaksi sopii parhaiten helppolukuinen, ei-juonivetoinen kirja. Hämäläinen pohjaa mielipiteensä yhteen kuuntelemiskokemukseen. Itse kuuntelen vuosittain useamman kymmentä äänikirjaa – ja olen Hämäläisen kanssa erimieltä. (Anekdoottina kerrottakoon, että ensimmäinen kuuntelemani äänikirja oli juurikin Hämäläisen Erottaja-romaani.)
Äänikirjat tulivat minulle tutuksi viitisen vuotta sitten harjoitellessani elämää paniikkihäiriön kanssa. Luureista kuuluva lukijanääni rauhoitti minua kotioven ulkopuolella. Keskittymällä tarinaan ja sanoihin sain rytmin, turvan ja helpotusta hankaliin tilanteisiin. Ääneen lukemisen voima on maaginen.
En siis edes provokaationa lähtisi väittämään, että jokin kirjallisuuden laji ei sovi äänikirjaksi.
Sittemmin äänikirjoista on jäänyt minulle rutiini, joiden kautta pystyn tutustumaan useampaan kirjalliseen teokseen kuin lukemalla ikinä ehtisin. "So many books, so little time", kuten Frank Zappa summasi.
Itselleni väkevin äänikirjamuisto on Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuunteleminen automatkalla Kilpisjärvi–Helsinki. Istuimme puolisoni kanssa hipihiljaa satoja kilometrejä automme halkoessa heinäkuisen Suomen. Matkalle mahtui sääilmiöitä raekuuroista perhospilviin, lakkautettuja kyläkauppoja, loputtomasti liikenneympyröitä, asfalttia – ja kaikki ne tapahtumat ja tunteet, jotka Linna teoksessaan kuvaa.
Yhtä lailla tunnistan tarpeen kevyille kuuntelukokemuksille, sellaisille teoksille, joiden kohdalla ei haittaa, jos keskittyminen herpaantuu hetkeksi. Itse kuuntelen ruuhkabussissa chick litiä. Tai elämäkertoja, muistelmia ja matkakertomuksia. Enemmän keskittymistä vaativia teoksia pistän pyörimään pitkillä matkoilla, marjapuskassa tai tiskivuoren alla.
En siis edes provokaationa lähtisi väittämään, että jokin kirjallisuuden laji ei sovi äänikirjaksi. Tai että toinen formaatti olisi toista huonompi tapa upota kirjoihin.
Kulutan teoksia sulassa sovussa niin ääneen luettuna kuin tekstinä kansien välistä tai puhelimen näytöltä. Suurin ilo e-kirjapalveluissa on, että minulla on kaiken aikaa tuhat kertaa laajempi kirjasto käytettävissäni kuin mitä kirjahyllymme antaa myöten.
Jokainen luettu tai kuunneltu kirja on koettu kirja.
PS. Jos aihe askarruttaa, niin tutustu Venla Hiidensalon Kirjailija-lehteen kirjoittamaan artikkeliin, joka tutkii ääni- ja e-kirjamarkkinoita ammattilaisnäkökulmasta.
Kulttuurimuijan äänikirjatärpit:
Klassikko: Väinö Linna – Tuntematon sotilas
Veikko Honkasen ilmeikkäästi lukemana sotilaiden tarinat, myös ne hetket jotka eivät päädy elokuviin, naurattavat ja liikuttavat ja alleviivaavat sodan absurdiutta ikimuistoisesti.
Dekkari: Lars Svedberg on suomalainen klassikkoääni. Hän on lukenut muun muassa Agatha Christien kirjoja, joita suosittelen ihan jo Svedbergin äänen vuoksi kuunneltavaksi.
Elämäkerta/matkakirja: Kyllikki Villa – Vanhan rouvan lokikirja
Villan muistelmat/päiväkirjamerkinnät ovat lähes meditatiivisia. Tässä ei ole vaaraa, että tippuisi kärryiltä!
Hauska: Amy Schumerin The Girl with the Lower Back Tattoo
Koomikko Schumerin itse lukemana hänen omaelämäkerrallinen opuksensa on kuin paras tyttökaveri: hauska ja ajatuksia herättävä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kulttuurimuijan tärpit: Suomalaisten podcastien suurvuosi
PuheenvuorotVoiko olla niin, että suomalainen podcast-kulttuuri ei tule rytinällä, vaan se on jo täällä ihan täysissä voimissaan?