null Kun keskiaikainen munkki kuvasi hengellistä elämää, hän kirjoitti imettämisestä ja aviovuoteesta –  kirkkohistorioitsija Anna-Riina Hakalan mielestä kirkon kielteinen suhtautuminen ruumiillisuuteen ja naiseuteen on näköharha  

Katolinen Pyhän Marian kirkko Meilahdessa on Anna-Riina Hakalalle rakas.

Katolinen Pyhän Marian kirkko Meilahdessa on Anna-Riina Hakalalle rakas.

Kun keskiaikainen munkki kuvasi hengellistä elämää, hän kirjoitti imettämisestä ja aviovuoteesta –  kirkkohistorioitsija Anna-Riina Hakalan mielestä kirkon kielteinen suhtautuminen ruumiillisuuteen ja naiseuteen on näköharha  

Anna-Riina Hakala kääntyi vuonna 2010 luterilaisesta katolilaiseksi ja on kokenut, että katolisessa kirkossa naiseus ei ole koskaan sivuroolissa.  

Äiti Rakkaus, Luojatar, Valtiatar. Saattaa kuulostaa melkoiselta uushenkisyydeltä sen korvaan, jolle kristinuskon Jumala on toistuvasti esitelty Taivaan Isänä, Luojana ja Kaikkivaltiaana. Siitä samasta Jumalasta on kuitenkin kyse, ja feminiiniset käsitteet ovat pikemminkin vanhahenkisyyttä, sillä ne ovat peräisin 1100-luvulla eläneen ranskalaisen munkin Bernhard Clairvauxlaisen kirjeistä.

Clairvaux’n luostarin apottina eli johtajana toiminut Bernhard kirjoitti kirjeitä muille luostarielämän valinneille miehille ja käsitteli niissä hengellistä elämää. Siihen nähden voi yllättää, että kirjeissä puhutaan tämän tästä äidistä. Jumala voi olla äiti, mutta niin voi olla myös Kristus, Neitsyt Maria, kirkko ja Bernhard itse.

Bernhardin kirjeiden sukupuolittuneesta kuvastosta väitellyt kirkkohistorioitsija Anna-Riina Hakala toteaa, että kun jumalasuhdetta ja Jumalaa kuvataan esimerkiksi avioliittoon tai äitiyteen viittaavilla inhimillisillä käsitteillä, se tekee Jumalasta helpommin lähestyttävän.  Jumalaa voi kuvata inhimillisin sanankääntein, koska hän on tullut Jeesuksessa ihmiseksi.

Kuvittele tänä päivänä vaikka joku piispa kertomassa, kuinka hän ruokkii hengellisiä lapsiaan rinnoillaan.

Jumalaa voi myös kutsua äidiksi siinä missä isäksikin. Hakala muistuttaa, että kristillisen käsityksen mukaan ihminen – myös nainen – on luotu Jumalan kuvaksi. Siksi ihmisen olemus ja siitä nousevat kielikuvat heijastavat sitä, millainen Jumala on.

Bernhard ei vain puhu Jumalasta naiseen viittaavin kielikuvin, vaan hän myös yhdistää Jumalaan ominaisuuksia, joita on perinteisesti pidetty äidillisinä: lempeyttä ja armollisuutta. Yhdessä kirjeessään hän esittää Uudesta testamentista tutun tuhlaajapoikavertauksen, mutta vaihtaa isän äidiksi.

– Bernhardille naiseudessa heijastuu jotakin Jumalasta. Tässä hän ehkä ottaa etäisyyttä joihinkin varhaisiin kirkkoisiin, joiden oli vaikea nähdä naiseudessa tai synnyttämisessä mitään hirveän syvällisiä teologisia merkityksiä. Naiseudesta puhumista pidettiin ensimmäisinä vuosisatoina vähän vaarallisena, koska haluttiin tehdä selvä ero antiikin pakanajumaluuksiin. 1100-luvulla oli jo mahdollista puhua Jumalasta vähän eri tavalla, Hakala kertoo.

Munkki morsiamena ja imettävä apotti

Feminiiniset kielikuvat olivat Bernhardilla käytössä myös silloin, kun hän puhui miehistä, eli luostariveljien elämästä. Toisen luostarin miespuolista johtajaa Bernhard kutsui eräässä kirjeessään sulhasen sylissä nukkuvaksi morsiameksi – sulhanen oli tässä tapauksessa Kristus. Hengellinen johtaja ei Bernhardin mielestä voi kuitenkaan nautiskella morsiamen asemastaan, vaan hänestä on tultava lapsiaan hoivaava äiti. Kuvatessaan itseään ja kollegoitaan apotin tehtävässä Bernhard puhuu esimerkiksi imettämisestä.

– Kuvittele tänä päivänä vaikka joku piispa kertomassa, kuinka hän ruokkii hengellisiä lapsiaan rinnoillaan, Anna-Riina Hakala naurahtaa.

Bernhardin äitiys- ja imetyskuvasto saattaa hätkähdyttää ja oudoksuttaa ruumiillisuudellaan, sillä niin naiseus kuin ruumiillisuuskin näyttävät kristinuskon ja teologian historiassa olleen toissijaisia.

Jeesuksen ihmisyyden ja sitä kautta Marian läsnäolo on ikään kuin häivytetty luterilaisuudessa.

Anna-Riina Hakalan mielestä kyseessä on näköharha, joka johtuu protestanttisesta teologiasta.

– Otetaan vaikka ehtoollisoppi. Ero katolilaisuuden ja luterilaisuuden välillä saattaa vaikuttaa pieneltä: että muuttuvatko leipä ja viini todella Kristuksen ruumiiksi ja vereksi vai onko Kristus ehtoollisessa todella läsnä. Jos ajatellaan niin kuin katolilaiset, että ehtoollinen on konkreettisesti Kristuksen ruumis ja veri, niin keneltä se ruumis on tullut? Se on kokonaan Neitsyt Marialta, sillä eihän Jeesuksella ole fyysistä isää.

– Tämä Jeesuksen ihmisyyden ja sitä kautta Marian läsnäolo on ikään kuin häivytetty luterilaisuudessa, ja sen takia kristinusko näyttäytyy miehisenä.

Hakalan mukaan Marian teologinen merkitys väheni reformaatiossa muutenkin. Koska Marialta ei voinut enää pyytää esirukouksia, hänen roolinsa hengellisenä äitinä alkoi väistämättä pienentyä.

Neitsyt Maria on katolilaisille hengellinen äiti.

Neitsyt Maria on katolilaisille hengellinen äiti.

Hakala on itse kääntynyt luterilaisesta katolilaiseksi ja kokee siirtyneensä ympäristöön, joka on hänelle naisena parempi.

– On ehdoton väärintulkinta, että katolinen kirkko olisi jotenkin mieskeskeinen. Minun kokemukseni henkilökohtaisesti ja myös ihan teologisesti ajatellen on ollut päinvastainen. Katolisessa kirkossa naiseus ei ole koskaan sivuroolissa.

– Marian ja muiden naispyhien kautta naiseus on katolilaisilla koko ajan tajunnassa orgaanisena osana kristinuskoa. Reformaatiossa se menetettiin, joten eipä ihme, jos naisilla on pikkuisen orpo olo eikä samastumiskohtaa löydy.

Keskiajalla kristinusko oli totta

Bernhardin kirjeet saattavat olla maallistuneelle nykylukijalle vaikeasti avautuvia siksikin, että ne on kirjoitettu yhtenäiskulttuurissa, jossa kristinusko oli jaettua ja elettyä todellisuutta.

– Keskiajalla uskonnollinen ajattelu oli realistista eli ne asiat olivat totta. Siksi niistä voi puhua joustavammin ja myös leikitellen. Meidän ajassamme on niin paljon epäilystä sekä Jumalan olemassaoloa että kristinuskon klassisia perustotuuksia kohtaan, että uskonnollisella ajattelulla ja hengellisyydellä leikittely jää paljon vähäisemmäksi, Anna-Riina Hakala sanoo.

– Reformaation myötä keskiajalla vallinnut yksimielisyys rikkoutui, ja tuli mahdolliseksi kyseenalaistaa joitain yhteisesti sovittuja asioita. Kun ympärillä ei ole niin vahvaa hengellistä tukiverkkoa, se ikään kuin vakavoittaa keskustelua: että jos sanon tällä tavalla, astunko jonkun liian tärkeän rajan yli.

Myös Raamattua luettiin ja tulkittiin keskiajalla toisin kuin nykyään. Raamattu otettiin kokonaisuutena ja Vanhaa testamenttia luettiin Uuden testamentin valossa eli sen tekstien nähtiin viittaavan esimerkiksi Kristukseen, Neitsyt Mariaan ja kirkkoon. Raamatun kielellä ja sen herättämillä mielikuvilla myös leikiteltiin. Bernhardkin tunsi Raamattunsa, ja monet hänen käyttämänsä kielikuvat tulevat sieltä.

Bernhard Clairvauxlainen lähti luostariin nuorena kääntymiskokemuksen jälkeen. Kuva: Getty Images.

Bernhard Clairvauxlainen lähti luostariin nuorena kääntymiskokemuksen jälkeen. Kuva: Getty Images.

Bernhardista puhutaan usein länsimaisen mystiikan isänä, mutta Hakala huomauttaa, ettei ole tietoa, että tämä olisi esimerkiksi nähnyt näkyjä.

– Bernhardille Jumalan kokeminen oli älyllis-hengellinen prosessi ja kasvamisprosessi. Tällainen Jumalan kokeminen vaatii kokonaisvaltaista heittäytymistä ja oman persoonan laittamista likoon: sekä älyllistä työtä että sellaista, josta nykyisin puhutaan tunnetason työnä tai psykologisena työnä. Se ei ole fiilistelyä, vaan tarkoittaa myös moraalisia valintoja – sen hahmottamista, mikä on oikein ja väärin.

Keskiajan katolisessa Euroopassa ei ollut mitenkään poikkeuksellista vetäytyä luostariin tai lähteä ristiretkille tai jalkaisin tuhansien kilometrien pyhiinvaelluksille.

– Fokus on ollut niin vahvasti siinä, että nämä Jumalan asiat ovat totta ja niillä on oikeasti väliä. Kuolema oli koko ajan lähellä, joten siitäkin syystä elämä oli heittäytyvämpää ja kokonaisvaltaisempaa.

“Jumala sanoi, että nyt elämä muuttuu”

Mitenkään kummallisena ei Bernhardin aikoihin eikä vielä satoihin vuosiin sen jälkeen pidetty sitäkään, että nuori nainen päättää omistautua Jumalalle ja sitoutuu loppuiäkseen naimattomuuteen. 2000-luvun Suomessa sellainen valinta tuntuu vastakulttuurilta. Se on ollut Anna-Riina Hakalan tie.

Kajaanista kotoisin oleva Hakala pyöri teini-ikäisenä mukana herätyskristillisen Suomen Raamattuopiston toiminnassa. Lukioikäisenä hän pohti ortodoksiseen kirkkoon liittymistä, mutta asia jäi pohtimisen asteelle. Kiinnostus uskontoon vei hänet sitten opiskelemaan teologiaa, mutta papin ammattia hän ei koskaan vakavissaan miettinyt.

Tämä on se, mitä Jumala minulta pyytää.

Vuonna 2009 Hakala oli matkalla Taizén ekumeenisessa yhteisössä Ranskassa.

– Siellä Jumala sanoi minulle, että nyt elämä muuttuu ja tulee jokin aivan uusi suunta. Minulle tuli vahvasti sellainen olo, että Jumala haluaa minun antavan koko elämäni ja minun pitää luopua itsestäni kokonaan.

 – Ajattelin, että okei, ehkä Jumala haluaa, että minusta tulee nunna. Kotiin palattuani googlailin kaikenlaista ja päädyin katolisen kirkon nettisivuille. Siellä oli otsikko ”Miten tullaan katolilaiseksi?”. Sen luettuani tiesin, että se on tässä.

Anna-Riina Hakala väitteli teologian tohtoriksi 7.5. Loppukesästä hän muuttaa Roomaan syventämään teologian opintojaan katolisessa yliopistossa.

Anna-Riina Hakala väitteli teologian tohtoriksi 7.5. Loppukesästä hän muuttaa Roomaan syventämään teologian opintojaan katolisessa yliopistossa.

Nettisivujen otsikko ohjasi kurssille, joka on tarkoitettu katoliseen kirkkoon liittymistä harkitseville tai siitä muuten kiinnostuneille. Hakala meni kurssille ja seuraavana keväänä, toukokuussa 2010 hänet otettiin katoliseen kirkkoon.

– Prosessi oli aika nopea, mutta olin pomminvarma. Ennakkoon en tuntenut Suomesta ketään katolilaista. Kirkko sentään oli jossakin määrin tuttu opinnoistani. Sen aikaisen minän näkökulmasta en olisi osannut selittää sitä muuten kuin että tämä on se, mitä Jumala minulta pyytää.

– Nyt jälkeenpäin voin sanoa, että katolisessa kirkossa on kristinuskon täyteys ja mahdollisuus elää täysillä Jumalalle elämäntilanteesta riippumatta. Heti alussa minua vetivät pyhyyden kokemus, sakramentit, messu ja Neitsyt Maria. Kun olin kääntynyt ja aloin perehtyä asioihin lisää, tajusin että tässä on totuus – ja se on sellainen totuus, josta en pääse koskaan täysin selville, tässä elämässä ainakaan.

Loppuelämä naimattomana

Anna-Riina Hakala antaa haastattelun vaalein sävyin sisustetussa, tiptop-siistissä suuressa olohuoneessa. Sen hän jakaa kolmentoista muun naisen kanssa. Ollaan Silta-klubiksi nimetyssä opiskelijakodissa, jota ylläpitää katolinen Opus Dei -järjestö.

Hakala on Opus Dein numeraarijäsen. Se tarkoittaa sitä, että hän on sitoutunut elämään naimattomana. Suurin osa numeraareista asuu tämänkaltaisissa Opus Dein keskuksissa. Järjestön jäsenistä enemmistö, noin 80 prosenttia, on supernumeraarijäseniä, jotka ovat naimisissa tai aikovat avioitua.

Koen, että minulla on kutsumus naimattomuuteen.

– Vaikka elämäntilanteet ovat vaihtelevia, kaikkien Opus Dein jäsenten kutsumus on sama: pyhittyä ja pyhittää maailma erityisesti oman ammatillisen työn kautta. Kaikilta jäseniltä odotetaan myös samanlaista rukouselämää, johon kuuluu päivittäin messu, sisäistä rukousta, ruusukkorukous, hengellistä lukemista ja omantunnon tutkiskelua.

Alun perin Hakala ajatteli mahdollisesti joskus avioituvansa, ja liittyi siksi Opus Deihin supernumeraarina.

– Se oli tärkeä vaihe, joka piti kokea, jotta pystyin terveesti sitoutumaan naimattomuuteen. Koen, että minulla on kutsumus naimattomuuteen – eihän tätä jaksaisi ilman sitä. Se olisi vähän sama kuin jos menisi naimisiin ihmisen kanssa, joka tuntuu vastenmieliseltä. Jokaisella on oma tiensä, ja minulla elämä meni näin. Minun perheeni on tässä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi