Onko sinulla keskittymisvaikeuksia, ja vilkuiletko kännykkääsi? Sinua saattaa kiusata keskipäivän demoni, jonka jo varhaiset munkit tunsivat

Onko sinulla keskittymisvaikeuksia, ja vilkuiletko kännykkääsi? Sinua saattaa kiusata keskipäivän demoni, jonka jo varhaiset munkit tunsivat

Tympääntymistä ei karkoteta sijaistoiminnoilla eikä suorittamisella vaan valppaudella ja läsnäololla.

Levoton, aikaansaamaton, keskittymiskyvytön, kyllästynyt, apea, välinpitämätön, epämääräisen tyytymätön. Mieli harhailee päiväuniin, pomppii vaihtoehtoisiin todellisuuksiin, keksii verukkeita ja kaikenlaista sijaispuuhaa ja näpertelyä. Tuntuu, etten enää elä omaa elämääni. En kykene nauttimaan mistään tai syventymään asioihin, jotka ennen ovat tuntuneet tärkeiltä ja tuoneet iloa – tai edes niihin, jotka vain olisi pakko hoitaa.

Oireeni ovat luultavasti yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. 300–400-luvuilla Egyptin ja Syyrian autiomaihin vetäytyneiltä, erämaaisiksi ja -äideiksi kutsutuilta kristityiltä askeeteilta löytyy kuvauksia samantapaisesta mielentilasta. Ihminen ei tarvitse sähköpostia, älypuhelinta tai netin suoratoistopalveluja levottomuuttaan ruokkimaan. Erämaan erakoille riitti ikkuna, johon voi vilkuilla sen toivossa, että ulkona tapahtuisi jotakin, että polkua pitkin lähestyisi joku, jolla olisi asiaa.

Heillä oli tylsyydelle ja tympääntyneisyydelle hyvin konkreettinen nimi: keskipäivän demoni. Aamuvarhain rukoilemaan heränneillä munkeilla oli keskipäivän kuumuuden aikaan takanaan jo pitkä työpäivä. Meidän oloissamme voisi ehkä puhua iltapäiväkahvitauon jälkeisestä demonista.

– Erämaaisät kuvaavat keskipäivän demonilla tietynlaista toivottomuutta suhteessa omaan kutsumukseen: tässä ei ole mitään järkeä, tämä ei tunnu miltään, olenko oikealla tiellä, tämä ei enää ole sitä, mitä se joskus minulle oli, kertoo pappi ja psykoterapeutti Leila Valtonen.

Pahimmassa tapauksessa keskipäivän demoni sai askeetin kyseenalaistamaan koko kutsumuksensa ja haaveilemaan uudesta elämästä jossain muualla. ”Missä tahansa olet, pysy siellä, äläkä kiirehdi pois”, kuului Antonios Suuren, ehkä kuuluisimman erämaakilvoittelijan, neuvo. On useampiakin kertomuksia munkeista, jotka olivat tyytymättömiä elämäänsä, mutta sitkeästi lykkäsivät poislähtöään aina seuraavaan päivään – vuosien ja vuosikymmenten ajan, kuolemaansa asti.

Jotkut ovat selättäneet demoninsa rankalla kädellä. Äiti Saaran kerrotaan eläneen 60 vuotta joen rannalla katsomatta kertaakaan veteen. Ja eräs Helladius-niminen munkki kuulemma eli kammiossaan 20 vuotta, eikä kertaakaan nostanut katsettaan kattoon.

Toisilla on taipumus unohtaa itsensä

Oireyhtymälleni on keskipäivän demonin lisäksi annettu muitakin nimiä. Se on yksi keskiajan teologien listaamista niin sanotuista kuolemansynneistä, latinankieliseltä nimeltään acedia, joka on suomennettu esimerkiksi hengen velttoudeksi. Ehkä sen voisi määritellä jonkinlaiseksi yhdistelmäksi laiskuutta ja murehtimista. Tai ”laiskuudeksi tai kyllästyneisyydeksi”, kuten Katolisen kirkon katekismus sanoo.

Leila Valtonen epäilee, että acedialle on vaikea löytää yhtä suomenkielistä vastinetta. Jos puhutaan laiskuudesta, monelle tulee mieleen laiskottelu. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. Valtosen mielestä kyse on itsensä unohtamisesta: laiskuus ja saamattomuus kohdistuvat sellaisiin asioihin, jotka ovat itselle omimpia ja tärkeitä.

Valtonen muistuttaa, että me olemme erilaisia: jotkut ovat toisia taipuvaisempia unohtamaan itsensä tai murehtimaan asioita. Kyse on siitä, että ihmisen huomio suuntautuu automaattisesti johonkin. Huomion suunnalla puolestaan on taipumus rutinoitua ja urautua niin, että ihminen itse ei ole siitä tietoinen.

– Vuorovaikutus toisten kanssa on hyvä havahduttaja. Jokaisessa työyhteisössä tai parisuhteessa huomaa, etteivät meitä haittaa samat asiat. Erilaisuuden tunnistaminen auttaa arvostamaan myös omaa näkökulmaa. Toinen taipumus ei ole toista huonompi, Valtonen sanoo.

Omiin automaattisiin reaktiotapoihin kannattaa kiinnittää huomiota.

– Kun niitä oppii tunnistamaan, tajuaa, että voi valita tietoisemmin sen, miten toimii. On hyvä kysyä itseltään, miksi tekee sitä, mitä tekee, tai miksi välttelee jonkin asian tekemistä. Kun on tiedostanut, mitä oikeasti haluaa ja mikä on itselle tärkeää, tuleeko se hetki, että luopuu sijaistoiminnoista ja välttelystä ja suostuu joskus ikävältäkin tuntuvaan vaivannäköön? Valtonen herättelee.

Tämän tiesivät jo varhaiset erämaaisät ja -äidit. Eikä heidän menetelmänsä oikeastaan poikennut siitä, mitä nykyisin opetetaan mindfulnessina.

– Jo vanhassa luostariperinteessä on tajuttu, että tarvitsemme tietoista läsnäoloa ja rauhaa. Se, että aina välillä muistaa olla tässä hetkessä, pysähtyy ja vain hengittää, auttaa tulemaan tietoiseksi oman huomion suunnasta. Jos vain mennä viilettää, ajautuu helposti automaattisten reaktioidensa vietäväksi, sanoo Valtonen.

Erämaaisien aikaan parhaana keskipäivän demonin karkottajana pidettiin fyysistä, usein yksitoikkoista työntekoa. Punottiin koreja, ja kun ne tulivat valmiiksi, ne purettiin. Sitten aloitettiin punominen alusta.

Valtonen sanoo, ettei hän lähtisi ihannoimaan kaikkia erämaaisien opetuksia. Ne ovat oman aikakautensa tuotetta, eikä kaikkea voi siirtää meidän aikaamme. Ei siis korinpunontakursseja seurakuntiin.

– Meille kaikille riittää tässä maailmassa oikeaa ja tärkeää tekemistä. Jumala on luonut meidät omaan aikaamme, ja nykyiset ajankohtaiset ongelmat haastavat meitä ihan riittävästi. Kilvoittelua voi olla myös se, että olemme hereillä tässä ja nyt.

Joskus on aika etsiä uutta

Sitten on vielä se, miksi miehet ja naiset aikoinaan lähtivät erämaahan: rukous ja Jumalan lähellä oleminen. Entä jos se ei yhtään huvita? Aamulla ei jaksa herätä meditoimaan ja iltaan mennessä on jo unohtanut koko asian. Ikoni pölyyntyy yöpöydällä. Kirkkoon lähteminen tuntuu jo ajatuksenakin vaivalloiselta.

– Hengellinen elämä ei ole suoritus. Ja joskus tyhjyydentunne voi tulla myös siitä, että jotkut asiat tai tavat eivät ole enää ajankohtaisia. Silloin laiskuutta voi olla pikemminkin se, että jumiutuu samoille tutuille, mutta toimimattomiksi käyneille laduille. Joskus vain on aika etsiä ja löytää jotakin uutta, eikä siitä tarvitse kokea syyllisyyttä, Leila Valtonen sanoo.

– Jos kyllästyttää, voi turhautumisen sijasta ystävällisesti kysyä itseltään, minkä aika nyt voisi olla. Jos tuntuu, että hengellisen elämän rutiinit eivät toimi, voi miettiä, mikä ulkoisessa elämässä pitäisi järjestää toisin, niin että rukoilemiseen tai mietiskelyyn löytyisi sopiva aika, paikka ja tapa. Hengellisissä harjoituksissa toisto on kyllä hyvä asia, mutta ei siitäkään tarvitse tehdä pakkoa. Ennemminkin se on etuoikeus ja mahdollisuus.

Valtonen itse on huomannut, että iän myötä hengellinen elämä on yksinkertaistunut ja pelkistynyt. Jo se, että sytyttää kynttilän ikonin alle, on rukous.

Eri elämänvaiheissa eri asiat ovat mahdollisia

”Yötä päivää, niin kuin mikäkin kotitonttu minua tukahduttaa se ajatus, että elämäni on peruuttamattomasti hukassa. Menneisyyttä ei ole, sen olen typerästi holvannut joutaviin, ja nykyhetki hirvittää järjettömyydessään,” parahtaa Anton Tšehovin Vanja-eno-näytelmän nimihenkilö. Tunnistan Vanjan tuskan. Minusta se tiivistää hyvin sen, miltä tuntuu, kun oma elämä herättää ahtaanpaikankammoa ja kaiken rajallisuuden tajuaminen lamaannuttaa.

Tuttuja oireita kuvaa myös ranskalainen benediktiinimunkki Jean-­Charles Nault kirjassaan The Noonday Devil – Acedia, the Unnamed Evil of Our Times. Hän ehdottaa, että keskipäivän demoni voisi olla myös keski-iän demoni, sillä se käy päälle suurimmalla voimalla siinä vaiheessa, kun ikää on sen verran, että elämän isot valinnat on jo tehty. Silloin arvioi ja miettii, millaiset suunnanmuutokset tässä vaiheessa olisivat tarpeen tai vielä mahdollisia – tai vain välttelee asian käsittelemistä.

Naultin mukaan keskipäivän ja keski-iän demoni kutsuu luokseen myös keskinkertaisuutta ja vähät välittämistä: tyytymistä haaleuteen, siihen että asiat tehdään sinnepäin tai ne ovat niin kuin sattuvat olemaan.

Leila Valtosen mielestä keski-iän kriisiä eikä muitakaan elämänvaiheisiin liittyviä kriisejä voi tulkita pelkäksi henkiseksi tai hengelliseksi kyllästyneisyydeksi. Mutta niihin tepsii sama lääke: se, että on hereillä tässä ja nyt.

– Kannattaisi pysytellä ajan tasalla oman elämänsä suhteen ja eri elämänvaiheissa arvostaa sitä, mikä juuri silloin on mahdollista. Jotkut jutut jäävät taakse ja ovet sulkeutuvat, mutta toisaalta myös kaikkea uutta tulee vastaan. Elämä on eri kohdissa erilaista. Kaikki eivät tee samanlaisia valintoja, eivätkä varsinkaan samassa tahdissa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi