Samuli Putro on etsinyt omaa tapaansa keskustella jonkun itseään suuremman kanssa. Pienet rukoukset -konserttisarja Ateneumissa on yksi tulos etsinnästä.
Keski-ikäistynyt Samuli Putro tietää, miksi on olemassa – "Kaikkea banaalia, kuten matkustamista, olen tehnyt ihan tarpeeksi"
Samuli Putron rukous voi olla ilmaan heitetty ajatus tai toive. Joskus häntä pelottaa niin paljon, että on laitettava kädet ristiin.
Onko olemassa silloin, kun ei kuulu eikä näy? Sitä muusikko Samuli Putro kysyi muutama vuosi sitten itseltään hiljennettyään keikkatahtia ja keskityttyään uudenlaisiin projekteihin. Niin Zen Cafe -bändinsä suosion aikoihin kuin soolourallaankin hän oli tottunut valtaviin kickseihin, joita esiintyminen tuotti. Kun rutiinikeikkoja ja esillä olemista rupesi tietoisesti vähentämään, elämään jäi tyhjää tilaa.
Myöskään tietynlainen elämäntapa ei enää tuntunut hyvältä. Se, mikä sopi kolmekymppiselle, perheettömälle ja kaupunkilaiselle rocktähdelle, ei enää toiminut keski-ikäänsä havahtuneen Putron elämässä. Ei enää taksin ovien pauketta eikä lähes päivittäistä baareissa roikkumista.
Koska en ole koskaan kaivannut lapsia, minusta ei tunnu, että olisin jäänyt niitä vaille.
- Samuli Putro
– Olen opetellut elämään omien ajatusteni kanssa hiljaisissa tiloissa, Putro kertoo.
Hän on hankkinut työhuoneen ja opetellut lähtemään sinne aamuisin – ja huomannut olevansa aamuihminen. Uusi elämä siis?
– Se on se elämä, joka löytyy ihan yksinkertaisesti tekemällä. Siinä on onni ja rauha, ja sitä kaipaan repaleisten viikkojen ja kuukausien keskellä. Kysymys siitä, miksi olen olemassa, saa vastauksen aina, kun jaksan kävellä kotoa työhuoneelle, viettää siellä päivän ja kävellä takaisin kotiin.
"Rakkaudessa on tärkeintä se, että rakastuu"
Samuli Putro on nyt 48-vuotias, ja pahin keski-iän ahdistus tuntuu helpottaneen. Viime vuonna ilmestynyt Valkoinen hetero -levy kyseenalaisti keski-ikäisen miehen roolien kapeutta ja elämäntyylin kliseitä känniahdistelusta työhulluuteen ja naisenkaipuusta kuolemanpelkoon. ”Kun sanotaan, että ihminen on jumalan kuva, se meinaako, että jumala miettii alati kuolemaa? Sillä niin olen tehnyt viisi viimeistä vuotta”, Putro laulaa levyn nimibiisissä. Siinä kuvattu kuolemanpelko on hänelle itse elettyä.
– Se ei ollut suosikkielämänvaiheeni. Mutta sitten pelko rupesi pikkuhiljaa katoamaan kuin lumet katoilta silloin kun tulee kevät: sitä ei huomaakaan, mutta yhtäkkiä ne ovat poissa.
Seurakunnan kesäkodilla minusta tuli minä.
Sellaista keski-iän kriisiä, jossa alkaisi murehtia tekemättömiä ja kokematta jääneitä asioita, Putro ei ole kokenut.
– Kaikkea banaalia, kuten matkustamista, olen tehnyt ihan tarpeeksi. Ja koska en ole koskaan kaivannut lapsia, minusta ei tunnu, että olisin jäänyt niitä vaille.
– Jotkut ihastumiset ja rakastumiset, jotka eivät ole saavuttaneet niin sanottua täyttymystä, eivät tunnu menetyksiltä tai keskenjääneiltä, sillä rakkaus on oma asiansa. Siinä ei loppujen lopuksi ole tärkeintä se, keneen rakastuu, vaan se, että rakastuu. Voima, vahvuus ja elossa olemisen tunne tulee rakastumisen kokemuksesta, ei välttämättä siitä tietystä ihmisestä.
Rakkaus onkin Putron maailmassa sukua hengelliselle kokemukselle ja taide-elämykselle. Kaikissa niissä mennään minuuden rajojen yli.
– Noiden kokemusten äärellä ei tunne olevansa kehossaan, vaan ruumiillisuuden tuntu katoaa. Sellaiset kokemukset tipahtelevat eteen kuin roskat tuulessa. Ne eivät tarvitse selvää alkusyytä. Ne tulevat annettuina. Se kai on armon olemus.
Seurakunnassa puhuttiin muustakin kuin mopoista
1980-luvulla Samuli Putron kotipaikkakunnalla Raahessa seurakunnan nuorisotyö oli aktiivista ja tavoitti ison joukon monen ikäisiä nuoria. Myös Putron.
– Seurakunta antoi mahdollisuuden viettää aikaa sellaisessa ympäristössä, jossa puhuttiin muustakin kuin mopoista. Siellä kaikki minua kiinnostavat asiat olivat jollain tavalla läsnä: soittaminen, musiikista puhuminen ja keskustelut jostain sellaisesta, mitä ei pystytä konkreettisesti todistamaan. Ne ovat minulle tärkeitä asioita yhä. Seurakunnan kesäkodilla minusta tuli minä, Putro kertoo.
Kivutonta se ei ollut. Seurakunnassa tehtiin selväksi, etteivät esiaviolliset suhteet olleet hyväksyttäviä, mutta samaan aikaan tytöt alkoivat kiinnostaa ja veri veti ensimmäisiin kokeiluihin. Sama ristiriita koski muitakin maailmallisina pidettyjä asioita. Sitten koitti ”vuosi baari” eli Putro tuli täysi-ikäiseksi.
– Siihen maailmanaikaan se ei mennyt niin, että heilutaan perjantaina jurrissa pienen kaupungin kapakoissa ja sitten mennään lauantaina seurakunnan nuorteniltaan. Jouduin valitsemaan, missä maailmassa haluan elää. Lopulta se johti siihen, että lopetin seurakunnassa käymisen.
Ihmisten rukouksissa toistuu kontaktin kaipuu
Vaikka yhteys seurakuntaan katkesi jo yli 30 vuotta sitten, kiinnostus hengellisyyteen ei ole Putron elämästä kadonnut. Kolmisen vuotta hän tuijotteli seinällään lappua, jossa luki ”pienet rukoukset”. Aiheesta syntyi ensin laulu, ja nyt Putro valmistelee samannimistä levyä ja konserttisarjaa Ateneumin taidemuseoon.
Konsertteja varten hän keräsi äänitettyjä rukouksia myös yleisöltä. Niissä toistuva teema oli kontaktin – niin rakkauden kuin ystävyydenkin – kaipuu. Sitä, mikä on rukousta, Putro ei halunnut tarkasti rajata. Rukous voi olla myös muuta kuin perinteistä puhetta Jumalalle, vaikkapa ilmaan heitetty ajatus tai toive.
– Kun ihminen ajattelee, hän käy jonkinmoista keskustelua itsensä kanssa. Tai maailman tai Jumalan kanssa. Minullakin on ollut tarve löytää reitti keskusteluun jonkun itseäni suuremman kanssa. Tämä projekti on ehkä jonkinlainen väliaikaisratkaisu siihen etsintään. Sen lopullisen vastauksen löytämiseen on aikaa vielä koko elämä.
Kädet ristiin -tyyppinen rukous tulee käyttöön silloin, kun olen eniten peloissani tai väsynyt.
Väliaikaisratkaisuunkin päätyminen on ollut Putrolle mutkikasta. Hän kuvailee edenneensä lapsenuskosta ensin kriittiseen jumalakäsitykseen ja sitten kohti omannäköistään hengellisyyttä. Samalla on vahvistunut näkemys, että uskominen ei välttämättä tarvitse ympärilleen virallisia rakenteita eikä kommunikaatio jonkun suuremman kanssa vaadi vakiintuneita tapoja.
– Minulla on kaikessa tekemisessäni oman tilan terve – miksi ei sitten myös uskomisessa? Ulkopuolinen voi nähdä siinä erikoisuudentavoittelua, mutta kyse on siitä, että haluan löytää oman reitin, on kyse sitten työhuoneelle kävelemisestä, soitinten käsittelystä tai kontaktin saamisesta johonkin ihmiseen.
Putron oma rukoileminen on useimmiten tulevaisuuden ajattelemista, pelkojen ja toiveiden hahmottamista. Välillä hän rukoilee perinteiseksi kutsumallaan tavalla: kädet ristiin, lapsenusko päälle ja puhetta kohti persoonallista Jumalaa.
– Sellainen kädet ristiin -tyyppinen rukous tulee käyttöön silloin, kun olen eniten peloissani tai väsynyt. Se on yksi tapa tunnistaa omia äärirajojani. Rukous on silloin viimeinen oljenkorsi. Siihen takertuessani tiedän, että ok, minulla ei ole muuta. Se, että edes silloin tällöin viimeinen oljenkorteni on konkreettinen Jumala, riittää minulle uskonnoksi tässä vaiheessa.
Samuli Putro, 48, on Helsingissä asuva muusikko, joka tuli tunnetuksi Zen Cafe -yhtyeen laulaja-kitaristina. Hän on tehnyt myös viisi soololevyä.
Putron kuudes soololevy Pienet rukoukset julkaistaan alkuvuodesta 2019. Samanniminen on myös hänen tammi–helmikuussa Ateneumin taidemuseossa järjestettävä kahdentoista konsertin sarjansa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Vaittinen: Apu kuolemanpelkoon löytyy muualta kuin vessapaperihyllyltä
PuheenvuorotEi kannata naureskella niille, jotka huoli ajaa hamstraamaan. Jokaisella on oma tapansa varautua näkymättömään viholliseen. Oma keinoni on monesta naiivi.
