Jon Fossen teoksissa painottuvat elämänjanan päät, syntymä ja kuolema.
Kun sanat loppuvat ja on vain hiljaisuus, voimme aistia Jumalan läsnäolon – ”Ehkä”, sanoo Nobel-kirjailija Jon Fosse
Nobel-palkitun kirjailijan Jon Fossen mielestä Jumalaa ei voi kuvata sanoin, mutta sanomattomassa tilassa saatamme kokea hänet. Lokakuun alussa ilmestyy hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa Aamu ja ilta.
Kun norjalaiselle Jon Fosselle myönnettiin vuosi sitten Nobelin kirjallisuuspalkinto, Ruotsin akatemia painotti hänen kykyään antaa ääni sille mille ei ole sanoja. Tämä kuulostaa hiukan nurinkuriselta: miten sanomatonta voi sanoittaa.
Tämä on kuitenkin Fossen kirjailijakuvan ytimessä: hän – ja hänen yli viidenkymmenen teoksensa henkilöhahmot – pyrkivät usein kohti sellaista tunne- ja olotilaa, jota ei voi sanoin nimetä, mutta joka on hyvin kokonaisvaltainen kokemus.
Fosselle tämä sanojen ulottumattomissa oleva tila on uskonnollinen kokemus. Kun sanat loppuvat ja on vain hiljaisuus, ollaan jonkin perustavanlaatuisen äärellä. Ihminen aistii Jumalan läsnäolon. ”Ehkä”, totesi Fosse Nobelin vastaanottaessaan.
Sanojen väliin jäävä koskettaa kirkossa ja näyttämöllä
Perhetaustaltaan Jon Fosse, 65, on evankelis-luterilainen. Hän syntyi ja kasvoi pienessä länsinorjalaisessa kaupungissa, jossa kalastus oli keskeinen elinkeino. Monet hänen näytelmänsä ja romaaninsa sijoittuvat pieniin, nimeämättömiin merenrantakyliin.
Hänen tarinoillaan ei aina ole konkreettista yhteyttä nykyaikaan, ja monet niistä olisivat voineet tapahtua vaikka sata vuotta sitten. Tämä tuo niihin ajattomien kansantarinoiden vertauskuvallista luonnetta.
Fosse kävi luterilaisissa jumalanpalveluksissa, mutta ajan kuluessa pappien saarnat alkoivat vaivata häntä. Sanat eivät tuntuneet tavoittavan sitä, minkä hän itse koki omassa Jumala-suhteessaan olennaiseksi.
Paljo puhe ei tuntunut vievän häntä lähemmäksi Jumalaa, vaan hiljaisuus, tunnelma, sanomaton. Jumalan olemus ja läsnäolo ei ollut hänestä sanoiksi puettavissa.
Luterilaisissa palveluksissa sana tuntui selättävän hiljaisuuden, intiimin kokemuksellisen tilan.
Fosse kiinnostui varhaisen kristinuskon mystisemmistä piirteistä ja gnostilaisuudesta, jotka jättivät hänen mielestään nykyisiä saarnoja enemmän tilaa henkilökohtaiselle kokemukselle. Fosse liittyi katoliseen kirkkoon vähän yli kymmenen vuotta sitten. Luterilaisissa palveluksissa sana tuntui selättävän hiljaisuuden, intiimin kokemuksellisen tilan.
Näytelmäkirjailija Jon Fossesta tuli 1990-luvun puolivälissä vähän sattumalta: häntä pyydettiin sovittamaan Henrik Ibsenin Brand, jossa on pitkiä monologeja ja sivujuonia.
Sattumaa vaiko johdatusta, että tilaus koski juuri Brandia, Ibsenin uskonnollisinta näytelmää. Sen päähenkilö lähtee syrjäisellä vuoristoseudulla sijaitsevan seurakunnan papiksi, ja hänen uskonsa ehdottomuus koituu lopulta tragediaksi koko perheelle.
Fosse jatkoi näytelmien kirjoittamista huomattuaan, että niistä sai paremman korvauksen kuin hänen arvostetuista ja kokeellisista romaaneistaan, mutta myös siksi että näytelmien tiukka muoto ja repliikkien väliin jäävä sanomaton tila luontui hänelle.
Fosse on eritellyt omaa suhdettaan Norjan nimekkäimpään dramaatikkoon. Ibsenin monet näytelmät rakentuvat rajuille konflikteille ja päättyvät tuhoisasti, sen sijaan Fossen teoksissa on usein toivon ja sovituksen mahdollisuus, ne ovat armollisempia henkilöidensä suhteen.
Sanojen ulottumattomissa oleva tila on Jon Fosselle uskonnollinen kokemus.
Lyhyet, arkiset lauseet ovat täynnä merkitystä
Nyt Jon Fossea on käännetty yli 50 kielelle, ja hän on Euroopan esitetyimpiä näytelmäkirjailijoita. Suomessa hänet löydettiin 1990-luvun lopulla, neljännesvuosisata ennen Nobel-palkintoa.
Näytelmien nimet Poika, Lapsi, Nimi ja Tyttö sohvalla kuvaavat hyvin niiden minimalismia.
Fosse jättää paljon sanomatta, suosii niukkaa ja aukkoista ilmaisua. Hänen teostensa ihmiset vaikuttavat usein tietävän paljon enemmän kuin kertovat. He myös sanovat vähän ja enemmänkin miettivät asioita, puhuvat lyhyin ja arkisin lausein ja toistavat niitä.
Tällainen johtaa kiinnostavaan tilanteeseen: mitä vähemmän sanotaan, sen enemmän sanomaton saa merkitystä ja painoarvoa. Useissa tarinoissa yksinolo tuo ihmiselle suurimman lohdun.
”Olen ylpeä siitä, ettei teoksissani ole teoreettisia rakennelmia ja että ne rakentuvat yksinkertaisille sanoille kuten pöytä, tuoli ja mies”, Fosse on sanonut.
Monesti ihmisen usko nimeämättömään, todeksi koettuun mutta vaikeasti todennettavaan, tuo lohtua ja rauhaa.
Runoutta Jon Fosse pitää kiinnostavimpana kirjallisuuden lajina, koska siinä kieli voi olla outoa ja hyvin henkilökohtaista. Näytelmien ja romaanien kieli on konkreettisempaa ja vähemmän monimerkityksistä.
Monet hänen näytelmänsä rakentuvat käytännössä yhden tilanteen, solmukohdan varaan. Ne laajenevat aikaan ennen ja jälkeen tätä tilannetta.
Lapsi-näytelmässä kaksi nuorta ihmistä tapaavat ja perustavat perheen. Nainen tulee raskaaksi ja lapsivesi tulee liian aikaisin. Lapsi on aivan liian pieni synnytettäväksi ja tulehdus uhkaa naisen henkeä. Pari käy rukoilemassa kirkossa. Suuri ilo muuttuu mykistäväksi tragediaksi.
Draamassa Nimi nuori tyttö on raskaana. Tunnelma hänen vanhempiensa luona on hämmentynyt, lopussa tuleva isä lähtee paikalta, varmaan lopullisesti.
Näytelmässä Tyttö sohvalla kaksi sisarta keskustelee kotona. Toinen toimii taiteilijan mallina. Hän haluaa kokeilla siskonsa näyttäviä vaatteita. Isä on merillä, äidillä on suhde tämän veljen kanssa. Siskot ja äiti kyselevät jatkuvasti toistensa menoista. Näytelmä päättyy odotukseen: mikään ei juuri ole muuttunut. Ja silti on.
Fosse rakentaa tarkoituksella katsojaa hämmentäviä pistoja tarinaan: onko yhtäkkiä ovesta sisään astuva merimies-isä todellinen vai kuvitelma?
Paikka, jossa sanoja ei enää tarvita
Pisteiden käytön Jon Fosse on lopettanut romaaneissaan kokonaan, mikä voi joitain hämmentää. Ratkaisu on voimakas, kun se yhdistyy kirjailijan tapaan rinnastaa ja sekoittaa aikatasoja. Keino imaisee lukijan tehokkaasti päähenkilön pään sisään, näkemään tämän elämän tärkeimmät kokemukset peräkkäin ja sisäkkäin.
Seitsemän pienoisromaania sisältävässä 800-sivuisessa kokonaisuudessa Septologien (2019–22) Fosse kuvaa juomisen lopettanutta kuvataiteilija Aslea, jolla on kaima toisessa kaupungissa. Kaksoisolentotarinassa Fosse kuvaa ihmisen kamppailua heikkouksiensa harjanteella sekä luo ääripäiden dialogin: toinen Asle uskoo Jumalaan, toinen ei. Toinen Asle pelastaa toisen jäätymästä lumeen, tämä tuntuu antavan toiselle luomisvoimaa. Aslet ovat riippuvaisia toisistaan.
Fossen teoksissa painottuvat elämänjanan päät, syntymä ja kuolema. Ensin mainitun jälkeen on valmistauduttava jälkimmäiseen.
Jon Fossen tekstejä on käännetty yli 50 kielelle, ja hän on Euroopan esitetyimpiä näytelmäkirjailijoita.
Lokakuun alussa ilmestyvässä ensimmäisessä romaanisuomennoksessa Aamu ja ilta (suom. Katriina Huttunen, WSOY) todella tapahtuvat ja kuvitellut tapahtumat lomittuvat, eri aikatasot laskostuvat sulavasti sisäkkäin. Pienoisromaanin alussa aviopari saa lapsen, joka saa Olai-isän toiveen mukaisesti nimen Johannes. Johanneksesta tulee kalastaja, kuten on hänen isänsäkin.
Romaanin toinen osa kuvaa Johannesta vanhana miehenä, yhtä päivää hänen elämässään. Puoliso Erna on edesmennyt. Hän juo aamulla kahvia ja tupakoi, lähtee veneelleen ja miettii puolisoaan ja lapsiaan, joita on siunaantunut seitsemän. Hän törmää ystäväänsä Peteriin, jonka pitkän tukan hän lupaa leikata, kuten hän on tehnyt 50 vuotta.
Mutta jotain outoa tapahtuu. Miksi Peter ei yhtäkkiä näekään häntä? Ja miksi tytär kävelee hänen lävitseen? Lopussa Johannes tapaa taas Peterin, joka vie hänet veneretkelle kohti paikkaa, jossa ei tarvita enää sanoja. Siellä odottaa myös Erna. Johanneksen mielen valtaa rauha.
Jon Fosse kuvaa ihmisiä oman elämänsä adventtina, hämmentävissä tunnoissa ja menneitä kokemuksia ja tekemiään ratkaisuja punniten. Mutta juuri se, että hänen tarinoidensa loput jäävät avoimiksi, tekee niistä toiveikkaita.
Monesti ihmisen usko nimeämättömään, todeksi koettuun mutta vaikeasti todennettavaan, tuo lohtua ja rauhaa. Raskaiden vaiheiden jälkeen odottaa lupaus jostakin, tyyni veneretki, valkoinen, kirkas valo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Hiljaisuuden voi tavoittaa vaikka kukkakaupan ikkunan edessä tai suihkussa silmät kiinni – ”Vain pysähtymällä voit kuulla, mitä viisas sinä tietää”
Hyvä elämäHiljaiset hetket tuovat elämään levollisuutta, toiveikkuutta ja onnellisuutta sekä auttavat pääsemään irti huoliajatuksista. Lukijamme kertoivat, miten he etsivät hiljaisuutta.
