Suru läheisen menetyksestä voi kestää eliniän. Suru ei pääty hautajaisiin, siksi surevaa ei pidä hylätä hautajaisten jälkeen. Usein surevat toivovat osakseen erilaista osanottoa ja myötätuntoa kuin ovat saaneet. Kuva: Thinkstockphotos
Läheistä saa surra vaikka lopun ikäänsä
Surusta väitöskirjan tehnyt Mari Pulkkinen kehottaa lopettamaan surusta irti pyristelyn, sillä murheella on merkityksensä.
Surua läheisen kuoltua on yleensä pidetty tilapäisenä häiriötilana ihmisen elämänkulussa. Suru voi kuitenkin olla elinikäinen seuralainen.
”Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että surusta tulisi päästä yli mahdollisimman nopeasti. Eroon pyristelyn sijaan surua kannattaisi vaalia, sillä murhe on ihmiselämässä erityisen merkityksellistä”, sanoo uskontotieteilijä Mari Pulkkinen.
Mari Pulkkinen tarkasteli väitöstutkimuksessaan suomalaisten kokemuksia läheistensä menettämisestä. Tutkimusaineisto koostui surevilta mediailmoituksin kerätyistä kirjeistä.
Menetys on kokemus – ei surutyötä
Mari Pulkkisesta suruun usein liittyvät ikävän ja kaipuun tunteet ovat perusolemukseltaan tunteita, jotka saattavat jopa kasvaa ajan kuluessa. Tällöin suru ei ajan myötä vähenekään, kun siitä kumpuava ikävä kasvaa.
”Siinä missä joku saattoi kuvata surunsa menneen ohi päivissä, on toisessa ääripäässä suurempi ryhmä, joka kokee surun tavalla tai toisella elämänikäiseksi. Mielestäni ajatus menetyksestä kokemuksena, jota ei tarvitse tai voi mitata ajassa, vapauttaisi surevat siitä paineesta, että surusta tulisi päästä yli tai eroon – että sillä pitäisi olla jokin päämäärä.”
Surun ajattomuus on tärkeä näkökulma, koska monet tutkimusaineiston surevista ovat kokeneet ulkopuolisten, niin maallikoiden kuin ammattilaisten, kiirehtineen heidän suruaan ja olleen kärsimättömiä sen suhteen, että surun olisi pitänyt jo päättyä.
”Tämä voi olla hyvinkin kipeä kokemus. Raadollisinta on, että surun saatetaan olettaa päättyvän hautajaisiin – kuitenkin vasta silloin sureva itse usein alkaa tajunnan tasolla käsittää, mitä on tapahtunut.”
Pulkkinen on pyrkinyt tutkimuksessa irrottautumaan niin kutsutusta vaiheajattelusta, jonka mukaan surussa voisi tunnistaa erilaisia vaiheita, ja joiden kautta se etenee kohti loppuaan. Menetys on kokonaisvaltainen kokemus, eikä niin kutsuttua surutyötä.
”Surun synonyymina usein käytetty surutyö-termi ja ajatus surusta dynaamisena prosessina eivät riitä kuvaamaan kokonaisuutta. Menetyksessä on kyse myös muusta kuin mielen ponnistuksesta ja tunteiden työstämisestä. Suru antaa merkityksen tulevan lisäksi menneelle. Yksiselitteisen etenevää on ainoastaan elämänkulku, johon menetys sijoittuu”, Pulkkinen sanoo.
Osanotto koetaan puutteelliseksi
Työssäkäyvän surevan on usein pakko mennä lääkärin vastaanotolle, jotta voisi olla poissa työstään. ”Hoitona” on useimmiten sairausloma ja tilapäinen lääkitys. Surevat itse kaipaavat usein toisenlaista kohtaamista ja kokevat vakiintuneen tavan täysin puutteelliseksi.
"Joskus apua saatetaankin hakea lääkärin ja lääkityksen lisäksi tai sijaan esimerkiksi papilta. Kuvittelisin, että surevat hyötyisivät surun hoitamisen sijaan murheen merkitysten ja merkityksellisyyden pohtimisesta kiinnostuneen vastapuolen kanssa."
Usein surevat toivovat osakseen erilaista osanottoa ja myötätuntoa kuin ovat saaneet.
Mari Pulkkinen muistuttaa, että maailmankuvia on nykyään monenlaisia, emmekä enää ajattele samalla tavalla perimmäisistä kysymyksistä kuten elämästä ja kuolemasta. Tämä näkyy tutkimuksessa muun muassa käsityksissä siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
”Vaikka kuolemanjälkeisyyttä kuvataan pitkälti kristillisen sanaston kautta, ovat merkityssisällöt monesti yksilöllisiä ja kirkon opetuksesta poikkeavia. Tämä asettaa haasteensa muun muassa sille, miten kohdata sureva läheinen, kun ajatus siitä, että 'taivaassa tavataan' ei enää sovellu osanotoksi kovinkaan monelle. Se voi jopa loukata täysin toisin ajattelevaa.”
Pulkkinen onkin havainnut, että suruun osaa ottaminen on toisinaan jopa vaikeampaa kuin omakohtainen suru. Usein pelkkä halu osoittaa myötätuntoa riittää, jos sanoja ei ole toiselle lohduksi.
”Ongelma onkin lähinnä se, että jos emme itse kerro menetyksistämme, emme voi saada edes haparoivaa myötätuntoa. Murhe ei aina näy ulkokuoresta.”
Mari Pulkkinen sanoo, että toisen suruun osaa ottaminen on toisinaan jopa vaikeampaa kuin omakohtainen suru. Pulkkinen itsekin on joutunut elämässään kokemaan raskaita menetyksiä. Kuva: Samu Pirinen
Ole tukena kun hautajaiset ovat ohi
Mari Pulkkinen ei halua antaa surevan kohtaamiseen ja osanottoon ohjelistoja. Jokainen tilanne ja kohtaaminen ovat ainutkertaisia, ja parhaat työvälineet niin arkisissa kuin ammatillisissa kohtaamisissakin ovat kohtaajan oma persoona ja ihmisyys.
”Joillekin kyllä riittää osanotoksi olalle laskettu käsi, mutta osa surevista toivoo ja haluaa nimenomaan keskustelua, aitoa vuoropuhelua. Jos täytyisi antaa konkreettisia neuvoja surevan kohtaamiseen, voisin nostaa esiin tämän: älä oleta toisen surua ilmiöksi, joka katoaa tietyn alan kuluttua, älä hoputa tai kiirehdi."
Arjessa tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että myötätunnon osoittamista tai yhteydenpitoa ei lopeteta hautajaisiin. Surevat kuvaavat kävijöiden ja soittajien katoavan samalla kun hautajaiskukat kuolevat. Juuri tällöin he kuitenkin kaipaisivat eniten kontakteja muihin ihmisiin. Suru ei lopu hautajaisiin.
”Toinen ohjeeni liittyy surujen vertailuun. Älä ota kantaa toisen murheen mittakaavaan, älä pyri lohdun nimissä selittämään toisen menetystä pienemmäksi. Jokaisella on oikeus surunsa suuruuteen eikä sitä voi koskaan määritellä tai mitata ulkopuolelta.”
Hyvät suhteet läheisiin antavat voimaa surevalle
Kanssaihminen, jonka sureva on kokenut ymmärtävän itseään, on arvokas voimavara. Surusta väitellyt Mari Pulkkinen ei varsinaisesti tutkinut, mitkä asiat surevat ovat kokeneet voimavaroina, mutta niitäkin tutkimusvastauksista löytyi. Kannattelevia tekijöitä ovat olleet esimerkiksi hyvät suhteet läheisiin.
Sama pätee myös ammattilaisiin. Joskus kohtaaminen ammattilaisen kanssa on voinut olla hyvinkin myönteinen ja voimauttava, vaikka useimmiten kohtaamisiin sisältyy haasteita. Muita kannattelevia tekijöitä ovat olleet muun muassa kyky käsitteellistää omaa kokemusta, esimerkiksi surulle löydetyt sanat ja kirjoittaminen ovat auttaneet.
Myös surusta puhuminen ja keskusteleminen koetaan erittäin tärkeiksi – ihmisten kyky ja halu asettua kuuntelijoiksi ja keskustelijoiksi koetaan kuitenkin varsin usein heikoksi.
”Osalle surevista uskonnollinen maailmankuva ja henkilökohtainen vakaumus ovat voimavaroja surussa. Ne voivat ikään kuin selittää ja taustoittaa surevan kokemusta ja olla siten lohdun lähteitä. Aina nekään eivät kuitenkaan riitä pehmentämään raskasta kokemusta ja maailmankuva voikin joutua menetyksen myötä merkittävään myllerrykseen.”
Tämä muodostaa Pulkkisen mukaan erityisen haasteen kirkon työntekijöille, jotka kohtaavat surevia sekä muun muassa seurakunnan sururyhmätoiminnalle. Surevan kannalta olisi tärkeää, että kirkko työntekijöineen osaisi toimia sallivana sylinä myös niille sureville, joiden uskonnollisen maailmankuvan menetyskokemus on rikkonut.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Lapsensa menettäneen Janna Pohjosen lauluissa soivat kaipaus ja toivo: ”Uskon, että suren lastani koko elämäni ajan”
Hengellisyys AjankohtaistaSyvimmän surun keskellä sävelet alkoivat soida Janna Pohjosen unissa. Lauluja syntyi melkein itsestään.
