null Miksi Jumala sallii kärsimyksen? – Omaa haavoittuvuuttaan voi käsitellä kirjallisuuden avulla

Hyvä elämä

Miksi Jumala sallii kärsimyksen? – Omaa haavoittuvuuttaan voi käsitellä kirjallisuuden avulla

Jobin kirja on kärsimys­kirjallisuuden klassikko, jonka opetus on se, että kärsivä ihminen ei kaipaa selityksiä vaan kuuntelua.

“Mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.” Näin sanoo Vanhan testamentin Job, joka menetti ensin koko mittavan omaisuutensa ja sitten kaikki kymmenen lastaan. Sen jälkeen Job sairastui ja tuli täyteen märkiviä paiseita. Hän istui jätekasassa tuskissaan ja hankasi syyhyäviä paiseitaan ruukunpalalla. Läheiset alkoivat kartella epäonnista miestä. ”Kiroa jo Jumala ja kuole pois!” sanoi hänen vaimonsakin.

Jobin kolme ystävää yrittävät kukin vuorollaan lohduttaa Jobia ja etsiä selitystä tämän kärsimykselle. Jumala ei voi olla väärässä, eikä hän antaisi viattoman joutua tuhoon. Siispä Jobin on haettava syytä itsestään. Tai ehkä Jobin pojat olivat tehneet syntiä? Ja miten Job muka voisi käsittää Jumalan suuruuden ja tarkoitusperät? Tai vielä tylymmin: ehkä koettelemukset koituvatkin Jobin hyväksi – ”Hyvä on sen osa, jota Jumala ojentaa”.

Job pitää ystäviään tekopyhinä ja vaatii Jumalaa vastaamaan. Lopulta Jumala vastaakin, mutta mitään selitystä Job ei kärsimyksilleen saa. Pikemminkin Jumala tekee tiettäväksi oman mahtinsa ja sen, ettei ihminen voi häntä ymmärtää tai vaatia häneltä mitään.

Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä?

Noin 300-luvulla eKr. kirjoitettu Jobin kirja on kärsimyskirjallisuuden klassikko. Kysymys siitä, miksi maailmassa on pahaa ja miksi Jumala sallii kärsimyksen, on luultavasti yhtä vanha kuin ihminen ja hänen uskonsa yliluonnollisiin voimiin. Yritys sovittaa yhteen maailmassa havaittu paha ja Jumalan kaikkivaltius, hyvyys ja oikeudenmukaisuus on vaivannut niin teologeja ja filosofeja kuin uskonsa kanssa kamppaileviakin. Filosofiassa sitä kutsutaan teodikeaksi eli sananmukaisesti Jumalan oikeuttamiseksi.

Teodikea on kiehtonut myös kirjailijoita. Jobin kirja on ollut eräänlainen pohjateksti monille teoksille Herman Melvillen Moby Dickistä Franz Kafkan Oikeusjuttuun. Näitä teoksia Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Sari Kivistö käsittelee juuri ilmestyneessä teoksessaan Jobista Orwelliin – Kärsimys kirjallisuudessa.

– Ajattelen, että Jobin kirjan avoimeksi jäävä moraalinen pääongelma viattoman ihmisen kärsimyksen syistä on merkittävä syy sen suosioon. Raamatun tekstien joukossa Jobin kirja on poikkeus siksi, että sen päähenkilö kapinoi Jumalaa vastaan. Runoelman uudelleenkirjoituksissa on toistuvasti palattu sen esiin nostamaan kysymykseen, voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä, Kivistö kertoo.

Kirjallisuus voi auttaa katsomaan asioita uhrin tai myös kärsimyksen aiheuttajan näkökulmasta.

Kivistö toteaa, että Jumala ei vastaa Jobin ”miksi?”- ja ”miksi juuri minä?” -kysymyksiin. Hän vain tekee tiettäväksi oman suuruutensa ja osoittaa ihmiselle tämän mitättömän paikan maailmankaikkeudessa. Samalla Jumala ikään kuin vahvistaa sen, että maailma on absurdi ja ihminen on väärässä olettaessaan maailman olevan rationaalinen.

– Minusta Jobin kirja on parhaimmillaan moniäänisyydessään. Se vastustaa selkeitä opetuksia tai eettistä ohjailua. Jos runoelmassa tahtoo nähdä jonkin opetuksen, se voi olla puheenvuoro siitä, että kärsivää ihmistä pitää kuunnella. Ei pidä toimia niin kuin Jobin ystävät, joiden mielestä Job itse on syypää vastoinkäymisiinsä.

Lukeminen voi lohduttaa vaikeassa elämäntilanteessa

Suuri osa kaunokirjallisuudesta käsittelee Sari Kivistön mukaan tavalla tai toisella inhimillistä kärsimystä: sairauden ja menetysten lisäksi esimerkiksi sotia, yksinäisyyttä ja rakenteellista väkivaltaa.

– Kirjallisuutta lukemalla ja kirjoittamalla ihmiset voivat käsitellä omaa haavoittuvuuttaan ja yrittää tulla toimeen oman rajallisuutensa kanssa. Kirjallisuus voi auttaa katsomaan asioita uhrin tai myös kärsimyksen aiheuttajan näkökulmasta ja ilmentää näin moraalisten tilanteiden monimutkaisuutta, Kivistö arvioi.

Lukeminen voi myös lohduttaa silloin, kun oma elämä on raskasta. Kivistö toteaa, että kirjallisuus voi näyttää, millaisia valintatilanteita vaikeisiin elämänvaiheisiin voi sisältyä ja miten ihmiset ovat niistä selvinneet. Esimerkiksi monet Jobin kirjan uudelleenkirjoitukset kuvaavat tilanteita, joissa ihminen menettää kaiken, mutta elämä jatkuu.

– Jobin kirjaa näyttää, miten muiden ihmisten tarjoama lohdutus voi olla myös vääränlaista. Hänen ystäviään kutsutaan runoelmassa tekopyhiksi lohduttajiksi, koska he eivät katso Jobin kärsimystä tämän omasta näkökulmasta.

Jobin ystävät ovat selityksineen tyypillisiä teodikean edustajia, Jumalan puolustajia. Kivistö käsittelee kirjassaan myös antiteodikeaa, jonka perusajatus on, että viattoman ihmisen kärsimys on aina absurdia ja väärin.

– Antiteodikean mukaan kaikki yritykset selittää toisen ihmisen kärsimystä ovat eettisesti ongelmallisia, jos ne pyrkivät näkemään kärsimyksessä merkityksellisyyttä tai tarkoitusta, jota uhri itse ei siinä näe. Tämä on Jobin ja hänen ystäviensä näkökulmien pääeroavaisuus.

Kärsimystä ei saa välineellistää

Sari Kivistöllä ei kirjaansa kirjoittaessaan ollut aavistustakaan, kuinka ajankohtainen siitä tulisi. Teodikean ja antiteodikean vastakkainasettelu sopii myös koronapandemian tarkasteluun – ja molempia näkökantoja on jo puheenvuoroissa kuultukin.

– Tämänhetkisestä pandemiasta voisi saada teodikean tarkastelemalla sitä jollain tavalla hyödyllisenä, näkemällä hetkellisessä epäoikeudenmukaisuudessa tulevaisuuden yhteisöllisiä hyötyjä, joita emme ehkä tilanteen ollessa vielä päällä hahmota, Kivistö sanoo.

– Näin välineellistäisimme joidenkin sairastuneiden tai kuolleiden kärsimyksen tarpeelliseksi tulevan hyvän kannalta. Antiteodikean näkökulmasta sellainen on aina väärin. Välineellistämisestä on kuitenkin todella vaikea päästä eroon, sillä nytkin toisten on helpompi suojautua virukselta kuin toisten, Kivistö pohtii.

Koronapandemiasta voisi helposti kirjoittaa – ja todennäköisesti jotkut jo parhaillaan kirjoittavatkin – synkän tulevaisuuskuvan eli dystopian. Dystooppisia kirjoja ja elokuvia on tehty pandemioista paljon. Niissä suuri osa ihmiskunnasta tuhoutuu hallitsemattoman viruksen vuoksi, ja kerronta seuraa eloonjääneiden selviytymistä. Kivistö mainitsee esimerkiksi portugalilaisen José Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta ja sen pohjalta tehdyn elokuvan Blindness.

– Se on yksi kuvaus siitä, miten yhteiskunta eristää sairaat ja auttamisen sijasta sulkee heidät vankilamaisiin oloihin. Dystopioissa väkivalta on poliittisesti synnytettyä ja paljastaa sen, miten yhteisö kohtelee heikoimpia jäseniään.

Sari Kivistön lukuvinkit koronavirusaikaan

* Albert Camus’n Rutto on yksi ilmeinen vertailukohta omaan tilanteeseemme. Siinä kuvataan 1940-luvulla Oranin kaupunkia, jonka valtaa ruttoepidemia. Kaupunki asetetaan karanteeniin, ja ihmiset, jotka ovat rakentaneet elämänsä tottumustensa varaan, joutuvat kohtaamaan eristyksen aiheuttaman nykyhetken, elämän yksitoikkoisuuden ja rutiinien rikkoutumisen. Camus’n teos on filosofinen romaani, joka kuvaa ihmisten – esimerkiksi lääkärin, papin ja lehtimiehen – erilaista suhtautumista poikkeustilanteeseen.

* Philip Rothin Nemesiksessä Yhdysvaltain Newarkiin iskee lapsiperheitä koetteleva polioepidemia. Romaanin päähenkilö Bucky Cantor ponnistelee epidemian torjumiseksi ja lasten auttamiseksi, mutta polio jatkaa leviämistään. Lopulta paljastuu, että Cantor itse on tietämättään kantanut virusta. Hän muistuttaa ­Sofokleen traagista kuningas Oidipusta, joka on tietämättään syyllinen selvittämäänsä rikokseen.

* Antiikin kreikkalainen historioitsija Thukydides kuvaa Ateenan ruttoa teoksessaan Peloponnesolaissota. Hänen näkemyksensä siitä, miten rutto vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, on eräänlainen klassikko psykologisista lainalaisuuksista.

* Kristina Carlsonin Herra Darwinin ­puutarhuri ­uudelleenkirjoittaa Jobin kirjaa, mutta muuntaa vanhan kärsimysklassikon toiveikkuuden mani­festiksi. Koko loppuluku on keväisen kasvun ylistystä ja romaanin runollinen kieli on lohdullista jo sellaisenaan.

* Lohtua kaivatessaan tai sairaana voisi lukea myös runoja. Virginia Woolf sanoo esseessään sairastamisesta, että influenssapotilas ei jaksa lukea paksuja romaaneja, joiden juonen seuraaminen vaatii ponnisteluja, vaan sairas tarttuu runouteen, jonka säkeet avaavat mielen syvyyksiä.

Jaa tämä artikkeli:

Löydä lisää näkökulmia


Keskustele Facebookissa
Keskustele ja kommentoi Facebookissa
Lähetä juttuvinkki
Lähetä juttuvinkki
Kirkko ja kaupunki -mediaan.

Tilaa Kirkko ja kaupungin viikoittainen juttukooste.