Linda-Maria: Suruaikana ei ole oikeita sanoja, on vain oikeita tekoja
Pizzan tilaaminen ja eläinvideoiden lähettäminen voivat olla paras tapa kunnioittaa toisen surua.
Kun isäni kuoli kesällä kolme vuotta sitten, ystäväni ajoi joka ilta luokseni. Istuimme pihalla. Minä, äitini ja hän. Itkimme, nauroimme, sylittelimme marsuja ja söimme pizzaa.
Kuolema ei ollut minulle vieras asia, mutta isäni oli läheisin, jonka olin menettänyt. Tuona kesänä tein havaintoja omasta suruprosessistani ja muiden reaktioista ympärilläni. Ymmärsin, kuinka haavoittuva sureva ihminen on ja kuinka paljon muiden tahattomatkin kommentit voivat satuttaa.
Erään tuttavani vilpitön kysymys ”olitteko läheisiä?” tuntui puukoniskulta rintaan. Siltä, että minun pitäisi isäni menettämisen lisäksi surra lapsuuteni menetettyjä uintireissuja ja nyrkkeilytreenejä hänen kanssaan. Mitä edes tarkoittaa olla läheinen? Kaikki eivät koskaan käy vanhempiensa kanssa sellaisia keskusteluja, joita me kävimme viimeisinä aikoina.
Surun ajoittuminen keskelle kuuminta ja kauneinta kesää on kuin suolaa haavoihin. Muut ympärillä tuntuvat pitävän hauskaa, ja kaikkien oletetaan olevan onnellisimmillaan. En koskaan unohda taksimatkaa isäni asunnolle hieman hänen kuolemansa jälkeen. Porottavaa aurinkoa, surffilautoja kantavia ohikulkijoita, valtoimenaan valuvia kyyneleitä, jotka saivat maskin liimautumaan kasvoihini. Ja kuskin hyväntahtoista kommenttia siitä, kuinka nyt täytyy nauttia säistä.
Minulle usko tuonpuoleiseen on elintärkeää surusta selviämisen kannalta.
Tämä kesä muistuttaa minua ajasta kolme vuotta sitten. Tänä kesänä helteiden ollessa kuumimmillaan, luonnon kukkiessa ja muiden juhliessa, minä menetin ystävän. Tästäkin kesästä tulen muistamaan kaiken. Tuuttaukset linjalla toista puhelua puhuessani, koska niin moni läheinen halusi samaan aikaan kuulla miten voin. Vailla saatetekstiä lähetetyn linkin kissakuvaketjuun ja tuntemattomien ihmisten ujot ja varovaiset suruvalittelut. Aviomieheni, joka koitti ruokakaupassa saada huomioni toisaalle, jotta silmäni eivät osuisi lööppeihin.
Toivoisin, ettei kukaan läheiseni koskaan menettäisi ketään itselleen rakasta ihmistä. Kun näin kuitenkin väistämättä joskus tapahtuu, lupaan yrittää parhaani. Haastavaa on, että omat suruni ovat opettaneet minulle vain ja ainoastaan sen, mikä toimii omalla kohdallani. Minulle usko tuonpuoleiseen on elintärkeää surusta selviämisen kannalta. Jollekin toiselle taas puheet taivaasta tai ”paremmasta paikasta” tuntuvat totuutta silottelevilta korulauseilta.
Läheisen surun kohtaamiseen ei ole mitään universaalia käsikirjaa, mutta alan itse kallistua sen kannalle, ettei ole olemassa oikeita sanoja, on vain oikeita tekoja. Osan ottaminen merkitsee konkreettisesti läsnä olemista lähellä ja kaukana, avun tarjoamista, pizzan tilaamista ja eläinvideoiden lähettämistä. Surulle tilan antamista, sen kunnioittamista ja hyväksymistä.
Uskon siihen kliseeseen, että vaikeat ajat paljastavat todelliset ystävät. Suruaika, ajoista vaikein, paljastaa ne kaikkein todellisimmat.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Linda-Maria: Suhteessamme väkivaltaan on ristiriita – ja se on inhimillistä
PuheenvuorotSuhtaudumme väkivaltaan eri tavalla riippuen sen tekijästä, motiivista ja kohteesta.
