Linda-Maria: Muistokirjoitus ystävälleni Miki Liukkoselle
Ystävyytemme oli kuin sateenvarjo, joka suojasi meitä päidemme yllä leijuvalta, mustalta myrskypilveltä. Tuo myrskypilvi oli epävakaa persoonallisuushäiriö.
Ensimmäisen kerran tapasin sinut epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivien vertaistukiryhmässä vuonna 2017. Ryhmässä oli vaitiolovelvollisuus, jonka myöhemmin yhteisellä päätöksellä rikoimme kertomalla ensitapaamisestamme julkisesti.
Sinä et katsonut muita ryhmäläisiä silmiin, mutta esittelit itsesi mahtipontisesti koko nimelläsi. Minä rakastin ryhmää, sinä vihasit sitä.
Sen vuoksi seuraava tapaamisemme sijoittuikin vasta parin vuoden päähän, jolloin signeerasimme kirjojamme Aleksanterinkadun Suomalaisessa kirjakaupassa. Sinun vuorosi oli ensin. Sitten vaihdoimme paikkoja ja pikaiset katseet, sanoja emme vielä silloinkaan.
Se tapahtui vihdoin syksyllä 2020, kun sain kutsun tähdittämääsi Sivullinen-sarjaan. Olin kuullut sinun olevan erikoinen ja omalaatuinen persoona, jonka kanssa sosiaalinen kanssakäyminen saattaisi olla haastavaa. Kohdatessani sinut huomasin heti, ettet sinä ollut lainkaan erikoinen ja omalaatuinen, vaan erityinen ja minunlaatuinen. Sosiaalinen kanssakäyminen kanssasi oli helppoa, sillä väliltämme puuttuivat sellaiset muurit, joita meidän kaltaisemme mielet eivät ole oppineet pystyttämään.
Kaipaan ihmistä, jollaiseksi olisit vanhentunut, ja persoonaa, jollaiseksi olisit parantunut.
Tuosta päivästä alkanut ystävyytemme oli kuin sateenvarjo, joka suojasi meitä päidemme yllä leijuvalta, mustalta myrskypilveltä. Yhteinen myrskypilvi, epävakaa persoonallisuushäiriö, ei määrittänyt ystävyyttämme, mutta sateenvarjon alla pystyimme jakamaan sellaisia asioita, joita poutasään ihmiset eivät koskaan voi ymmärtää.
Useimmiten se olin minä, joka sateenvarjoa kannatteli, mutta tunsin sen olevan tehtäväni. Viimeisessä tapaamisessamme mukana oli myös kaksi muuta ystävääsi. Ulkona oli kaunis kesäpäivä, ja sinä istuit huoneen pimeimmässä nurkassa aurinkolasit päässä. ”Te ootte ihan kuin sisarukset!” ystäväsi sanoi seuratessaan myrskypilvenmustaa huumoriamme ja piikittelevää naljailuamme.
”Kyllä. Paitsi että sä oot mun pikkuveli, vaikka ootkin mua kolme vuotta vanhempi”, sanoin sinulle. Olit samaa mieltä. Sitten minä lähdin ulos aurinkoon ja pikkuveljeni jäi pimeään. Kotimatkalla päässäni soi Päivänsäde ja menninkäinen.
Muutama päivä sitten taivaalla oli valtava myrskypilvi. Sade piiskasi maata, ja tuuli sai sateenvarjon taipumaan. Sitten myrsky laantui ja taivas oli kirkas.
Rakas pikkuveli. Minulla on sinua valtava ikävä. Kaipaan instagram-livejä, joita meidän piti tehdä lisää, ja podcast-kautta, jonka suunnittelimme nauhoittavamme. Kaipaan keskusteluja, joita emme ehtineet käymään, ja vitsejäsi, joita et ehtinyt kertomaan. Kaipaan ihmistä, jollaiseksi olisit vanhentunut, ja persoonaa, jollaiseksi olisit parantunut. Kaipaan kirjailijaa, joka olisi kirjoittanut vielä kymmeniä tuhatsivuisia kirjoja.
Ehkä kirjoittamasi kirjat olivat niin pitkiä juuri siksi, että ehdit sanomaan niissä kaiken, mitä halusit, aivan liian lyhyeksi jääneen elämäsi aikana.
Kiitos ystävyydestä Miki. Vihdoin on tyyntä.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Opin, että ystävyys jatkuu kuolemankin jälkeen – vain yhteydenpito muuttuu
PuheenvuorotTämä vuosi on osoittautunut varsinaiseksi ystävyysremontiksi, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.