Linda-Maria: Isänpäivä muistutti minua siitä, kuinka suru kulkee aalloissa
Isän kuoleman aiheuttamaan suruun sekoittuu iloa ja 25 vuoden isänkaipuuta, jossa riittää työstettävää.
”Isänpäivät eivät enää kuulu niihin vaikeisiin hetkiin, maailman suurin kiitos sulle siitä.” Näin kirjoitin vuoden takaisessa isänpäiväpostauksessa, joka tuli vastaan Facebookin muistoissa pari päivää sitten. Aloitin vuosi sitten Kirkko ja kaupunki-lehden kolumnistina ja myös ensimmäinen kolumnini käsitteli korjaantunutta suhdettani maalliseen isääni.
Olen vuosien varrella käsitellyt isäsuhdettani paljon. Julkisesti ja yksityisesti, taiteessa ja terapiassa. Isä oli poissa elämästäni lähes koko lapsuuteni ja suurimman osan varhaisaikuisuudestani. Muutama vuosi sitten kohtasimme ja saimme muodostettua läheisen isä-tytär-suhteen ennen kuin hän kuoli puoli vuotta myöhemmin.
Isän saaminen takaisin elämääni oli minulle niin suuri ja yllättävä lahja, että se tuntui jopa yliluonnolliselta. Vaikka isä menehtyikin, päällimmäinen tunteeni oli parin vuoden ajan pelkästään kiitollisuus niistä viimeisistä ajoista maan päällä, jotka saimme viettää tiiviisti yhdessä.
Ennen väliemme korjaantumista isänpäivät olivat olleet minulle painajaismaisia. Siitä johtuen viime- ja edellisvuoden isänpäivinä tunsin suoranaista röyheyttä siitä, että minullakin oli vihdoin isä. Vaikka hän ei ollutkaan maan päällä, pystyin muistelemaan yhteisiä hetkiämme lämmöllä ja liittymään somen isähehkutukseen yhteiskuvan kanssa.
Isän kuoleman sureminen ei vie pois sitä kiitollisuutta, jota kohtaamisestamme edelleen tunnen.
Tänä vuonna huomasin lähestyvän isänpäivän herättävän minussa erilaisia tunteita. Marraskuu tuntui pimeämmältä ja harmaammalta. Kauppojen isänpäivämainokset nostivat palan kurkkuuni. En aluksi halunnut puhua tunteistani kellekään ja tunsin niistä jopa häpeää. Ajattelin, ettei minulla olisi oikeutta surra, koska isä oli kuitenkin palannut elämääni ennen lähtöään.
Isänpäiväsunnuntaina romahdin. Ymmärsin tukahduttaneeni isän kuolemaan liittyviä vaikeita tunteita parin vuoden ajan. Tai ehkä en vain ollut valmis kohtaamaan niitä aiemmin. 25 vuotta kestäneessä isänkaipuussa on ollut tarpeeksi työstettävää. Voi olla, että vasta nyt olen valmis sisäistämään myös isän toisenlaisen menetyksen.
Yritän hyväksyä, että suru kulkee aalloissa ja monenlaiset tunteet voivat olla olemassa yhtä aikaa. Isän kuoleman sureminen ei vie pois sitä kiitollisuutta, jota kohtaamisestamme edelleen tunnen.
Tänä vuonna isänpäivä kuului taas niihin vaikeisiin hetkiin. Ehkä kuoleman hyväksyminen tekee tulevista isänpäivistä helpompia. Kannoin harteillani isättömän identiteettiä niin pitkään, ettei ole mikään ihme, että parin vuoden ajan halusin nähdä itseni pelkästään tyttärenä, jolla on isä. Ehkä olen nyt siinä vaiheessa, että voin nähdä itseni myös tyttärenä, jonka isä on kuollut.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Esko Eerikäinen sai tyttären 14 vuotta sitten: ”Olen ylpeä siitä, millainen isä olen”
Hyvä elämäRadiotoimittaja Esko Eerikäisen mielestä isänpäivä on joka päivä, vaikka isänpäivä tärkeä juhla onkin.
