Linda-Maria: Asemalla seisoessani tajusin, kuinka kiitollinen olen siitä, että en halua hypätä raiteille
Onni ei ollut aivojeni tarvitsemaa huumaavaa hattaraa, vaan jotain syvempää.
Viime tiistaina seisoin asemalla odottamassa junaa. Olin tulossa Huopalahden maalaisromanttiselta puukirkolta äänittämästä podcastia, jossa olimme keskustelleet pappi Marjut Mularin kanssa kuolemasta. Keskustelumme aikana olimme käyneet syvissäkin vesissä. Olimme jutelleet ihmisyyden pimeästä puolesta ja kokemuksistani lähellä kuolemaa. Mutta olimme puhuneet myös uskostamme tuonpuoleiseen ja siitä, kuinka tärkeää on nauttia elämästä tässä ja nyt.
Seisoin Huopalahden asemalla ja katsoin ihmisiä, jotka olivat menossa eri suuntiin. Toiset kiireesti, toiset verkkaisemmin. Minulla ei ollut kiire mihinkään. Kyyhkynen kujersi, ilmassa tuoksui sireeni ja ilta-aurinko muistutti minua lapsuuteni kesäilloista, kun söin mummon keittämää kaurapuuroa, leikittyäni koko päivän ulkona äidin kanssa.
Kerroin, kuinka kiitollinen olen elämästäni.
Katsoessani junarataa minut valtasi äkisti suunnaton kiitollisuus siitä, etten halua hypätä raiteille. Olin niin pakahtua äkillisestä onnellisuudestani, että halusin jakaa sen jonkun kanssa. Mietin, kenelle onnenpuuskani olisi eniten tarpeen ja hyödyksi. Sitten laitoin puhelimeni sanelimen päälle ja aloin äänittää.
Kerroin ihanasta maalaiskirkosta, podcastista ja siitä, kuinka synkistä aiheista olimme Marjutin kanssa puhuneet. Kerroin, kuinka kevyt olo minulla siitä huolimatta on ja kuinka kiitollinen olen elämästäni.
Kerroin Käärijän keikasta, jolla olin pari päivää aiemmin ollut sekä Rockfesteistä, jonne olin seuraavana viikonloppuna menossa. Kerroin kesäsuunnitelmistani ja tulevista elämänmuutoksista. Kerroin uudesta biisistä, jonka pian olen julkaisemassa ja kuinka tulevaisuus on täynnä pieniä ja suuria unelmia, jotka odottavat toteutumistaan.
Kerroin, kuinka tärkeää on huomata, ettei tämä onni ole hajoavaa hattaraa, aivojeni tarvitsemaa huumaavaa harhaa. Sellaista, joka kumpuaa hyperfiksaatioista, jotka tulevat ja menevät. Tämä onni ei ole riippuvaista yksittäisistä ihmisistä tai suurista saavutuksista. Tämä onni on jotain syvempää. Se kumpuaa minun sisältäni, vaikka ei ole sattunut mitään sen ihmeellisempää. Ei mitään ihmeellisempää kuin se onni itsessään.
En äänittänyt lähettääkseni nauhoitusta kenellekään. Äänitin sen itselleni sellaisia hetkiä varten, kun en kuule kyyhkystä, näe ilta-aurinkoa tai muista, kuinka ainutlaatuisen arvokas minun elämäni on.
Niin on sinunkin.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Loma ilman nettiä oli loma ilman ahdistusta
PuheenvuorotPuolikkaan pikkurillinpään kokoinen SIM-kortti voi väsyneelle olla valtava taakka, huomasi Linda-Maria Raninen.