null Luoma: Jos millenniaali ei voi samaistua Antti Tuiskuun, niin kehen sitten?

Luoma: Jos millenniaali ei voi samaistua Antti Tuiskuun, niin kehen sitten?

Uskallan väittää, että suurella osasta yli kolmekymppisiä naisia on jokin suhde Antti Tuiskuun. Ja se on pelkästään hyvä asia.

Pääministerin bilekohussa on huvittanut suuresti, kuinka Antti Tuiskun tahtiin bailaaminen on leimattu teinimeiningiksi. Kyllä se on lähinnä meidän yli 30-vuotiaiden naisten meininkiä. Uskallan väittää, että suurella osalla meistä on jokin suhde Tuiskuun.

Olin 20 ja ihastunut. Samoihin aikoihin Antti Tuisku oli tehnyt version Maj Karman kappaleesta Rukous. Se oli mieletön.

Itse kappaleessa on yhdet parhaista sanoituksista mitä tiedän, ja Tuiskun versiossa oli herkkyyttä, joka muutti rock-renkutuksen omakohtaiseksi balladiksi. Selitin tätä ihastukselle kasvot hehkuen, kun tämä totesi, että Tuiskusta puhuminen on noloa ja ajanhukkaa. Lopetin kuin seinään puhumisen – ja Tuiskun kuuntelemisen. En viettänyt petokesää, en baarissa pyytänyt DJ:tä soittamaan Keinutaan, en nähnyt sitä, kun peto oli irti, enkä sitä, millaisen vaikutuksen Sata salamaa teki lavalla yleisöönsä.

Tuiskun tyyli on ironinen, liioitteleva ja omia rajojaan kokeileva.

31-vuotiaana huomasin, että minä ja myös Antti Tuisku olimme kasvaneet yli sen mitä pitkätukkaiset rockpoliisit olivat mieltä mistään. Olimme löytäneet oman tyylimme ja oman äänemme. Tuiskun tyyli on ironinen, liioitteleva ja omia rajojaan kokeileva. Rakastan sitä. Ja parasta siinä on se, että kaikkien Big Macien, Jeesusten ja ”swägämästereiden” keskellä hän laulaa jokapäiväisestä elämästä.

Tuiskun musiikissa töihin on raahauduttava, vaikka aurinko ei näyttäytyisi koko päivänä (Rahan takii), erossa sattuu kumpaakin osapuolta mutta itseä aina enemmän (Tragedia), ja kun muut ympärillä näyttävät menestyvän ja menevän eteenpäin, tuntee hiihtävänsä loputonta ylämäkeä, jonka selättää vain huomatakseen, että edessä on jälleen uusi mäki (Hiihdän). Ja kuinka montaa kertaa sitä onkaan ryömiskellyt vessaan (Jumalan kämmenellä). Jos näihin teemoihin millenniaali ei voi samaistua, niin mihin sitten?

Teologisesti se on suomalaisen luterilaisuuden ytimessä.

Muutama vuosi taaksepäin, juuri ennen koronaa, Antti Tuisku teki levyn suomalaisesta hengellisyydestä. Olen tunnelmoinut useasti etenkin Sit ku me kuollaan -biisin äärellä. Kieli poskella vaikeasta aiheesta väännetty ralli naurattaa mutta on ytimessä. Elämä on tuskaa, ja onneksi sitä kuolee. Tulee mieleen Leevi and the Leavings tai Hei tonttu-ukot hyppikää. Teologisesti se on suomalaisen luterilaisuuden ytimessä.

Minulla on ollut lippu Tuiskun keikalle yli kaksi vuotta, koska korona on sitä siirtänyt. Tänä vuonna pääsen itsekin lopulta huutamaan, kuinka peto on irti. Niin kuin vain aikuinen nainen voi.

Kirjoittaja on populaarikulttuurin ilmiöihin hurahteleva teologi, feministi ja päiväuneksija.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: