Luulitko keskiaikaa ”pimeäksi”? – Ainakaan silloin ei jätetty vammaisia yksin
Huomattava osa keski- ja uuden ajan ihmisistä eli kerjäläisinä. 1500-luvulla elänyt hollantilainen Pieter Brueghel vanhempi kuvasi usein koruttomasti, jopa sarkastisesti rampautuneita ja vammaisia.

Huomattava osa keski- ja uuden ajan ihmisistä eli kerjäläisinä. 1500-luvulla elänyt hollantilainen Pieter Brueghel vanhempi kuvasi usein koruttomasti, jopa sarkastisesti rampautuneita ja vammaisia.

Luulitko keskiaikaa ”pimeäksi”? – Ainakaan silloin ei jätetty vammaisia yksin

Vielä keskiajalla vammaiset olivat osa yhteisöä. Heidän sijoittamisensa laitoksiin alkoi 1800-luvulla, jolloin vammaisuutta alettiin määritellä lääketieteellisesti.

Koska toisinaan ruumiillinen vamma tai sairaus on aiheutunut synnistä, tulee ennen lääketieteellisten toimenpiteiden aloittamista saada synninpäästö, koska muuten ihminen voi hoidon aikana kuolla syntisessä tilassa.

Tämä ajatus oli alun perin lähinnä yksityiskohta, ei kaiken kattava selitys sille, miksi toisilla on merkittävä fyysinen vamma.

Marraskuussa 1215 Roomassa kokoontunut kirkolliskokous oli monella tapaa erittäin tärkeä. Sen vaikutukset näkyvät yhä tänä päivänä esimerkiksi siinä, miten ehtoollinen nautitaan. Silloin kirkko päätti, että ehtoollisessa syödään ja juodaan Kristus.

Samaisessa neljännessä lateraanikokouksessa kirjattiin ylös, että joskus vamma on seurausta synnistä. Se oli kohtalokas muistiinmerkintä, sillä siitä tuli vuosisadoiksi valeuutinen, jonka mukaan vammaisuus johtui poikkeuksetta synnistä. Tavallinen kansa saattoi muutenkin ajatella, että vastoinkäymiset ja onnettomuudet olivat Jumalan rangaistus.

Myös käsitys siitä, että ihminen voisi omilla väärillä ajatuksillaan aiheuttaa epäonnea tai vammoja, on ollut sitkeä.

– Tavallisen kansan parissa vielä 1800-luvulla saatettiin uskoa, että jos äiti yhdynnän aikana ajattelee lehmää, syntynyt lapsi näyttää lehmältä, havainnollistaa Vammaisuuden vaiettu historia -tutkimushankkeen johtaja, filosofian tohtori Jenni Kuuliala.

– On myös luultu, että keskiajalla vammaisia poltettiin noitina, Kuuliala sanoo.

Tämä ei pidä paikkaansa.

– Vammaisia ei ole poltettu missään järjestelmällisesti. Jos vammainen katsottiin syylliseksi noituuteen, niin sitten tilanne saattoi joissain tapauksissa olla toinen, mutta silloin vammaisuus ei ollut siihen syy, Kuuliala sanoo.

Kuuliala esitelmöi kollegansa, filosofian tohtori Reima Välimäen kanssa huhtikuun 17. päivänä pidetyssä Vammaisuuden teologia -seminaarissa Diakonia-ammattikorkeakoulussa Kalasatamassa.

– Ajatus synnin ja vammaisuuden suhteesta kyllä askarrutti myöhäisantiikin kirkkoisiä. 300-luvulla elänyt Basileios Suuri ajatteli, että kaikenlainen vammaisuus on seuraus ihmiskunnan syntiinlankeemuksesta, ja siksi se on yhteinen asia, joka on ratkaistava yhdessä. Basileioksen mukaan vammaisuus ei ollut seurausta kenenkään yksittäisen ihmisen vääristä tai pahoista teoista, Kuuliala sanoo.

Papin näkyvän ruumiinvamman myös pelättiin näyttävän naurettavalta seurakuntalaisten silmissä. - Reima Välimäki

Kun pappi räjäytti pommin ja menetti peukalonsa

Käytännössä keskiajan papisto suhtautui erilaisiin vammoihin ymmärtäväisesti. Mainitussa vuoden 1215 kirkolliskokouksessa annettiin ohjeet ripittäytymiselle. Jokaisen ihmisen oli kerran vuodessa ripittäydyttävä. Rippi koostui kolmesta osasta, jotka olivat sydämen katumus, suun tunnustus ja teon sovitus.

Entä, jos ripittäytyjä olikin mykkä? Ei hätää, sillä papeille annettiin hyvin käytännölliset ohjeet, miten suun tunnustus voidaan hoitaa.

– Tällaisia tilanteita varten oli ohje, että papin tulee ohjata rippiä merkkikielellä ja nyökkäyksillä. Mutta jos sekään ei onnistunut, papin piti itse rukoilla henkilön puolesta, sanoo Reima Välimäki.

Reima Välimäki

Reima Välimäki

Hänen mukaansa ohjeet olettivat, että puhe- tai muusta vammasta huolimatta ripittäytyjä lähtökohtaisesti oli täydessä ymmärryksessä, ja että kyseessä on pelkkä kommunikoimisen fyysinen este.

– Papeilla ei kuitenkaan saanut olla ruumiin vammaa, änkytystä, pahaa ontumista tai lyhytkasvuisuutta, Välimäki luettelee.

– Näiden vaatimusten peruste oli osittain käytännöllinen. Papin täytyi muun muassa kyetä jakamaan ehtoollista ja pitämään käsissään liturgiakirjaa. Papin näkyvän ruumiinvamman myös pelättiin näyttävän naurettavalta seurakuntalaisten silmissä.

Vammattomuusvaatimuksen yhtenä taustana oli se, että kristillisessä hurskaudessa oli ollut ylilyöntejä. Tunnettu kirkkoisä Origenes (185–254) oli kastroinut itsensä, ja tällaisen liioittelun vuoksi kirkon asetti vaatimuksia pappien fyysisestä kunnosta.

Mikäli fyysinen haitta ei ollut merkittävä, kirkko katsoi vammaa läpi sormien. Välimäen esimerkkinä on Turun piispan sihteerin Paavali Schleelin peukalo. Vuonna 1498 Scheel ilmoitti piispan laivan saapumisesta Kuusistoon pommilla, joka räjähti hänen käsiinsä.

– Seurauksena Scheel menetti peukalonsa. Hän haki paavilta erivapautta jatkaa pappina. Koska vamma oli pieni, Scheel sai jatkaa kirkollisella uralla.

Keskiajalla vammaisissa nähtiin Kristus

Sen sijaan, että vammaisuutta tai sairautta olisi keskiajalla pidetty rangaistuksena, kärsimys koettiin itse asiassa siunauksellisena.

– 1200–1300-luvuilla nousi suureen merkitykseen Kristuksen seuraaminen eli imitatio Christi, jolla tarkoitettiin Kristuksen kärsimyksen jäljittelyä fyysisen kivun kautta, Jenni Kuuliala sanoo.

Sairauksista ja kivusta tuli pyhää elämää elävien uskonnollisuudelle tärkeitä asioita.

– Leprasairaista ajateltiin, että he elävät uudelleen Kristuksen kärsimyksen. Toisaalta he kärsivät jo maanpäällisessä elämässään osan kiirastulesta. Keskiajalla tuli myös tavaksi ajatella, että kun autettiin leprasairasta, pestiin Kristuksen jalat, Kuuliala sanoo.

Ajatus kärsimyksen jalostavasta luonteesta sai vahvistusta apostoli Paavalin lauseesta ”Juuri heikkona olen voimakas”. (2. Kor. 12:10)

Monelle on nykyäänkin tuttu lausahdus ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Keskiajalla tämäntyyppisellä ajatuksella haluttiin lohduttaa kärsiviä.

– Ajan keinot kivun lievittämiseksi olivat rajalliset, ja näillä teologisilla selityksillä oli palliatiivinen ja terapeuttinen merkitys. Kivut kuuluivat kaikille, Kuuliala sanoo.

Keskiajalla vammaisuus ei haitannut, mikäli henkilö pystyi täyttämään roolinsa hänelle kuuluvassa sosiaalisessa asemassa – Jenni Kuuliala

Laitostuminen alkaa, kun vammaisuus määritellään lääketieteellisesti

1500-luvun renessanssihumanistit, jotka ihailivat antiikkia, ajattelivat, että heidän ja antiikin väliin oli jäänyt ”pimeä keskiaika”. Kun päästiin 1700-luvun valistukseen, keskiaikaa alettiin pitää entistäkin pimeämpänä aikana.

Jenni Kuulialan mukaan keskiajan ”toiseuttaminen” alkoi valistuksesta. Silloin keskiaika alettiin nähdä itselle vieraana vastakohtana.

– Ranskan vallankumouksen myötä uskonnonvapaudesta tuli niin tärkeä, että sen korostamiseksi keskiajan kirkko pyrittiin esittämään mahdollisimman synkeässä valossa, Kuuliala sanoo.

Jenni Kuuliala

Jenni Kuuliala

Lisäksi protestantit pyrkivät omassa propagandassaan maalaamaan katolisesta kirkosta mahdollisimman vastenmielisen kuvan.

Kuulialan mukaan 1800-luvulla nopeasti kehittynyt lääketiede alkoi myös nähdä oman historiansa primitiivisenä, mikä vaikutti siihen, että keskiaikaa ylipäänsä alettiin pitää pimeämpänä kuin mitä se oikeasti oli.

– Lääketieteen kehittymisen myötä synnynnäisiä vammoja alettiin ajatella jonain, mistä pitää parantua, Kuuliala sanoo.

1800-luvun kuluessa syntyi myös moderni kansalaisen käsite ja sen myötä ydinperheajattelu. Tämä palveli teollista tuotantoa, jossa kansalaisesta tuli työvoiman tuottava yksikkö. Tällöin työelämään kykenemättömän vammaisen oli vaikeampi ansaita sosiaalista asemaa. Alkoi laitostaminen.

– Keskiajalla vammaisuus ei haitannut, mikäli henkilö pystyi täyttämään roolinsa hänelle kuuluvassa sosiaalisessa asemassa, sanoo Kuuliala.

Myös Reima Välimäki toteaa, vammaisia alettiin lokeroida vasta teollisen vallankumouksen myötä.

– Tuolloin myös homoseksuaalisuus keksittiin ja määriteltiin lääketieteellisesti, Välimäki sanoo.

Raamattukin kyllä tuntee köyhien ilosanoman, jossa sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, mutta ero vammaisen ja ei-vammaisen välillä ei ollut ennen teollista vallankumousta niin jyrkkä, hän sanoo.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi