Merimieskirkolla koti-ikävää poteva voi puhua suomea, nauttia korvapuustin ja ostaa tiskiharjan
Suomen Merimieskirkko on ollut ulkosuomalaisten tukena jo 150 vuotta. Vierailimme sen toimipisteissä Belgiassa ja Alankomaissa.
Tältä voisi näyttää suomalaisuus tiivistettynä: Rotterdamin merimieskirkon kahvilassa on Artekin kalusteet ja unikkokuosisia pöytäliinoja. Kahvi kaadetaan Teema-mukiin. Yläkerrassa on kirjasto ja vehreän pihan perukoilla hirsisauna.
Sauna ja kirjasto ovat monelle suomalaiselle niin arkisia asioita, että niiden arvon tajuaa ehkä vasta, jos joutuu elämään ilman niitä. Sama taitaa päteä myös tiskiharjoihin – ne ovat yksi kysytyimmistä tuotteista merimieskirkkojen kaupoissa.
Benelux-maiden merimieskirkon johtaja Jaakko Heinimäki vahvistaa, että sauna ja kirjasto ovat alusta asti kuuluneet merimieskirkkojen konseptiin. Kauan sitten ennen kuin kukaan osasi edes unelmoida internetistä, merimieskirkoilla oli lukusaleja, joissa pääsi lukemaan suomalaisia sanomalehtiä. Kun merillä saatettiin viettää kerrallaan useampiakin kuukausia, selailtavia lehtiä ehti kertyä melkoinen pino.
Suomalaisuus on myös makunystyröissä. Ilman ruisleipää, salmiakkia, karjalanpiirakoita ja Fazerin sinistä suomalaisten tuntuu olevan mahdotonta elää. Paikallisissa kaupoissa olisi kyllä tarjolla monenlaisia herkullisia juustoja, mutta merimieskirkolta käydään hakemassa Oltermannia ja Auraa. Suomalainen ruokaperinne on muutenkin kunniassaan: vuodenkiertoa rytmittävät runebergintortut, laskiaispullat, mämmi, munkit ja tippaleivät.
Johtava sosiaalikuraattori Piia Lännenpää ja vapaaehtoisena Brysselin merimieskirkolla työskentelevä Miina Kuivamäki kirjatorilla. Kirjat on saatu lahjoituksina, ja niiden myynnillä kerätään varoja merimieskirkon kirjaston täydentämiseksi. Kuva: Kaisa Halonen
Vapaaehtoistyö on elinehto
Kauppojen ja kahviloiden pyörittäminen on osa merimieskirkon varainhankintaa, mutta Jaakko Heinimäen mukaan se on myös tapa tavoittaa ulkomailla asuvia ja liikkuvia suomalaisia. Esimerkiksi Brysselissä lounaalla tai kahvilla, ostoksilla, saunomassa ja erilaisissa ryhmissä käy keskimäärin 150 ihmistä vuorokaudessa.
Belgiassa, Alankomaissa ja Luxemburgissa toimivan Benelux-maiden merimieskirkon budjetti on noin miljoona euroa vuodessa. Siitä noin puolet on tähän asti saatu julkiselta puolelta: valtiolta, seurakunnilta ja kirkkohallitukselta. Toinen puoli on omaa varainhankintaa eli kauppojen ja kahviloiden tuottoja, sijoituksia, eri rahastoilta ja säätiöiltä haettua rahoitusta sekä tukijäsenmaksuja ja muita yksityishenkilöiden tekemiä lahjoituksia.
Heinimäki huomauttaa, että kun rahoituksesta pitää kerätä itse yli puolet, toimintakulttuuri muodostuu ihan toisenlaiseksi kuin vaikkapa kotimaan seurakunnissa. Vapaaehtoistyö ja talkoilla tekeminen on silloin elinehto. Paikalliset vapaaehtoiset vetävät erilaisia ryhmiä, järjestävät tapahtumia, huolehtivat kirjastoista ja esimerkiksi Rotterdamissa hoitavat puutarhaa.
Tämän vuoden alussa Suomen merimieskirkon valtiolta saamasta rahoituksesta leikattiin 60 prosenttia. Brysselissä se tarkoitti sitä, että toisen sosiaalikuraattorin palkkaan ei enää ole rahaa.
– Sitä ei ihan korvapuusteja myymällä paikata, Heinimäki sanoo.
Merimieskirkkojen kauppoja ja kahviloita hoitavat Suomesta tulleet vapaaehtoiset, joiden pesti kestää vähintään puoli vuotta ja jotka saavat majoituksen ja pienen taskurahan.
Täällä voi puhua suomea ja saa tukea ja turvaa muilta suomalaisilta.
Yksi vapaaehtoisista on Miina Kuivamäki. Hän jäi eläkkeelle vuosi sitten ja alkoi miettiä, että vielähän sitä voisi tehdä jotakin. Huhtikuun alussa hän muutti Brysseliin.
– Tämä on ihan erilaista kuin työni sairaalan osastonsihteerinä, joten tällä hetkellä kaikki on vielä uutta: työ, ympäristö, ihmiset. On ollut yllättävän virkistävää irtautua kokonaan tutuista ympyröistä ja katsella omia kuvioita vähän kauempaa, Kuivamäki sanoo.
– Iän myötä toimintakyky pakostakin hiipuu. Oli ihanaa lähteä tässä vaiheessa, kun vielä kykenen ja jaksan tehdä asioita.
Eläkkeellä oleva musiikinopettaja Tuula Aho on Rotterdamin merimieskirkolla vapaaehtoisena jo kolmatta puolen vuoden pätkää. Rotterdamiin hän halusi alun perin siksi, että hänen tyttärensä perhe asuu Alankomaissa. Juhannuksena Aholla on edessään paluu Tampereelle.
Ahon päivät täyttyvät monenlaisesta: kahvilan hoitamisen lisäksi on niin kanttorin hommia kuin vessanpesuakin. Tärkeä osa työtä on ihmisten kanssa jutteleminen.
– Meillä käy paljon nuoria aikuisia, jotka ovat Rotterdamissa opiskelemassa, töissä tai au paireina. Monella on vähän koti-ikävä. Täällä voi puhua suomea ja saa tukea ja turvaa muilta suomalaisilta, Aho kertoo.
Monenlaisia siteitä Suomeen
Jasja Blankenilla on tapana käydä Rotterdamin merimieskirkolla herkkuostoksilla. Tällä kertaa hän poimii tyttärensä Mansi Cozijnin kanssa pakastimesta ostoskoriin korvapuusteja, ruisleipää, karjalanpiirakoita ja grillimakkaraa sekä hyllystä puurohiutaleita ja karkkeja. Sitten äiti ja tytär istahtavat hetkeksi kahvittelemaan ja syömään korvapuustit.
Blankenilla on suomalainen äiti, ja hän on syntynyt Helsingissä mutta asunut koko ikänsä Alankomaissa.
– Olen puhunut äitini kanssa aina suomea, ja kävin juuri äidin ja siskon kanssa Suomessa. Kesät vietämme saaressa Saimaalla, Blanken kertoo.
Mansi Cozijn ja Jasja Blanken ruokaostoksilla Rotterdamin merimieskirkolla. Tiskin takana heitä palvelevat vapaaehtoiset Tuula Aho, Sanni Halla-aho ja Lumi Koivisto. Kuva: Kaisa Halonen
Kirkolla poikkeaa myös Riitta Saari-Bout, joka on yksi Rotterdamin merimieskirkon aktiivisista vapaaehtoisista ja paikallisen kirkkotoimikunnan varapuheenjohtaja. Vuosien varrella hän on ehtinyt moneen: järjestänyt myyjäisiä ja suomalaisen naisen päiviä, ollut perustamassa kielikoulua, pitänyt kirjapiiriä ja hoitanut kirjastoa.
Saari-Bout muutti Rotterdamiin vuonna 1977 hollantilaisen puolisonsa mukana. Silti hän arvioi olevansa edelleen enemmän suomalainen kuin hollantilainen.
– Pidän hiljaisuudesta, enkä välitä ihmismassoista. Toisaalta on Suomessakin asioita, joista en pidä. Olen miettinyt Suomeen muuttamista, ja olin maaliskuussa käymässä siellä. Kävelin ystävieni kanssa, ja meitä vastaan tuli muutama ihminen. En ymmärrä, miten heidän onnistui siinä kapealla tiellä olla katsomatta kohti – saati, että olisivat tervehtineet tai kiittäneet, kun annoimme tietä.
Ensimmäisinä vuosina Saari-Bout poti koti-ikävää, mitä lisäsi se, että Otaniemessä opiskelleen naisen oli aluksi vaikea löytää uudesta kotimaasta oman alansa töitä. Sittemmin hän työskenteli niin yritysmaailmassa kuin kaupungin palveluksessakin.
Ulkomaille muuttava voi löytää itsestään uusia puolia ja oppia selviytymään uusissa tilanteissa.
Saari-Boutin ja hänen nyt jo edesmenneen puolisonsa kotikieli oli hollanti, joten Saari-Bout oppi kielen nopeasti. Silti hän kertoo kuulevansa edelleen huomautuksia aksentistaan.
– Hollantilaiset muistavat kyllä jatkuvasti kertoa, että heillä on niin vaikea kieli.
Ulkomaille muuttamisesta haaveileville Saari-Boutilla on neuvo: Jos et ole tyytyväinen elämääsi Suomessa, niin ulkomaille muuttaminen ei tilannetta paranna, vaan aikaisemmat ongelmat tulevat kyllä pian vastaan. Toisaalta ulkomaille muuttava voi löytää itsestään uusia puolia ja oppia selviytymään uusissa tilanteissa.
– Tosin täällä se selviytyminen voi olla hankalaa. Asunnot ovat kalliita, eikä niitä ole hollantilaisillekaan. Pienestä alivuokralaishuoneesta voi joutua maksamaan yli tuhat euroa kuukaudessa.
– Äläkä odota, että saat koulutustasi vastaavaa työtä, jos et osaa kieltä. Ei kaikkialla pärjää pelkällä englannilla ja suomella.
Riitta Saari-Bout ja merimiespastori Jussi Luoma vaihtavat kuulumisia Rotterdamin merimieskirkolla. Taustalla näkyy sauna. Kuva: Kaisa Halonen
Merimiehet eivät ehdi maihin
Sosiaalikuraattori Suvi Pulkkinen pakkaa kassiin suomalaisten merimiesten tilaamia ostoksia: neljä pussillista pakastettua ruisleipää ja neljä tuubia sinappia. Sitten hän ja merimiespastori Jussi Luoma nappaavat naulakosta mukaan huomioliivit ja suojakypärät.
Ajomatka merimieskirkolta Rotterdamin satamaan kestää puolisen tuntia. Satama on Euroopan suurin ja perustettu jo keskiajalla.
Suvi Pulkkisen työajasta noin viidennes on budjetoitu merenkulkijoiden parissa tehtävään työhön. Koska monet laivat viipyvät satamassa vain lastin purkamisen ja lastaamisen ajan, niiden miehistö ei välttämättä ehdi maihin ollenkaan. Siksi Pulkkinen käy tapaamassa heitä laivalla. Silloin, kun laiva on pidemmän aikaa satamassa ja miehistöllä on vapaata aikaa, Pulkkiselta voi pyytää kyydin kaupungille.
– Nyt käymme moikkaamassa kapteenia. Tarkoitus on tulla tutuksi puolin ja toisin, niin että jos laivalla tulee vaikka jokin kriisi, he tietävät, kehen voi ottaa yhteyttä, Pulkkinen kertoo.
M/S Norstream Rotterdamin satamassa. Kuva: Kaisa Halonen
Rahtilaiva M/S Norstream kulkee kolmesti viikossa Rotterdamin ja Lontoon lähellä sijaitsevan Tilburyn sataman väliä. Laivalla on 17 hengen miehistö, joista kolme on suomalaisia ja neljä muista EU-maista. Enemmistö on filippiiniläisiä.
EU-maissa asuva miehistö on merillä neljä viikkoa kerrallaan, sitten neljä viikkoa vapaalla. Filippiiniläisten työsopimukset ovat erilaiset: he ovat töissä kuusi kuukautta yhteen putkeen ja vapaalla kahdesta kolmeen kuukautta.
– Ja he ovat kaikki perheellisiä. Meidän eurooppalaisten on vaikea ymmärtää, miten he jaksavat. Nykyisin on tietysti älypuhelimet, joilla voi soittaa videopuheluita kotiin vaikka joka päivä. Mutta vielä kymmenisen vuotta sitten se ei ollut mahdollista, laivan kapteeni Sami Parkkinen kertoo.
Neljä viikkoa kotona menee onneksi aika nopeasti.
Hän muistaa hyvin ajat ennen matkapuhelimia. Silloin tuli käytyä merimieskirkolla soittamassa kotiin. Internetin alkuaikoina käytiin lähettämässä sähköposteja tai päivittämässä Facebookia.
Yliperämies Eero Isotalo on työskennellyt laivoilla 47 vuotta. Kun häneltä kysyy koti-ikävästä, hän sanoo, ettei oikein tiedä.
– Sitä on niin tottunut. Se neljä viikkoa kotona menee onneksi aika nopeasti, Isotalo sanoo vakavalla naamalla.
– Yleensä perhe on sitä mieltä, että hyvä, kun tulit. Ja sitten neljän viikon jälkeen, että hyvä, kun lähdet. Minusta se on tasapainossa silloin.
Laivalla ollessaan Isotalo tekee pitkiä päiviä. Sen osan vapaa-ajasta, joka ei mene nukkumiseen, hän kuuntelee äänikirjoja ja lukee netistä uutisia.
– Ei 12–13-tuntisen työpäivän jälkeen ole vapaa-ajan ongelmia. Ei muuta kuin nalle kainaloon ja silmät kiinni.
Kapteeni Sami Parkkinen, merimiespastori Jussi Luoma ja sosiaalikuraattori Suvi Pulkkinen M/S Norstreamin komentosillalla. Kuva: Kaisa Halonen
Messu kerran kuukaudessa
Brysselissä ei ole satamaa – miksi siellä on merimieskirkko? Jaakko Heinimäen mukaan jo pidemmän aikaa merimieskirkkojen työn piiriin ovat kuuluneet muutkin ulkomailla asuvat ja liikkuvat suomalaiset.
– Tällaisille matalan kynnyksen kohtaamispaikoille on kyllä tarvetta. On helpompi tulla juttelemaan elämän solmukohdista, kun on jo tutustuttu kahvilla tai saunan lauteilla.
– On aika romanttinen ja liioiteltu näkemys, että ennen merimieskirkoilla kävi vain ahavoituneita merikarhuja. Alusta asti eli 150 vuotta on palveltu muitakin. Ensimmäinen merimieskirkon jumalanpalvelus pidettiin matkustajalaivassa, jossa oli Amerikkaan muuttavia suomalaissiirtolaisia.
Joillekin me olemme liian vähän kirkko, toisia taas häiritsee koko kirkkopuoli.
150 vuoden aikana Suomen Merimieskirkko, alkuperäiseltä nimeltään ”Suomalaisten merimiesten ulkomaan satamissa sielunhoitoyhtiö”, on ehtinyt toimia ulkomailla 30 kaupungissa. Työ alkoi vuonna 1875 Englannissa. Nykyään merimieskirkolla on toimipisteitä neljässä eurooppalaisessa kaupungissa – Rotterdamin ja Brysselin lisäksi Lontoossa ja Hampurissa – sekä Suomessa seitsemässä satamassa. Lisäksi Merimieskirkko koordinoi ulkosuomalaisseurakuntien työtä lähes 40 maassa.
Perinteistä papin työtä, eli jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia, merimiespastoreilla on aika vähän. Brysselissä pidetään messu kerran kuussa, samoin Rotterdamissa. Lisäksi Luxemburgissa, jossa merimieskirkolla ei ole omia tiloja, käydään pitämässä messuja parin kuukauden välein. Joskus on kasteita ja avioliittojen siunaamisia, harvemmin hautajaisia.
– Joillekin me olemme liian vähän kirkko, toisia taas häiritsee koko kirkkopuoli, Heinimäki sanoo.
Merimiespastori Jaakko Heinimäki toimittaa messun. Kuva: Juha Roininen
Brysselin merimieskirkon messut pidetään ekumeenisessa Ylösnousemuksen kappelissa. Kuva: Juha Roininen
Jari-Matti Riiheläinen, Jaakko Heinimäki ja Kirsikka Typpö säestävät virrenveisuuta. Kuva: Juha Roininen
Messuun osallistuu parikymmentä seurakuntalaista. Kuva: Juha Roininen
Tällä kertaa sunnuntaiaamupäivän messuun Brysselin Ylösnousemuksen kappeliin on kokoontunut parikymmentä seurakuntalaista. Heinimäki toimittaa messun, musiikista vastaavat vapaaehtoiset muusikot ja merimieskirkon kuoro.
Emilia Karuranga lukee psalmin 23, joka kertoo Jumalasta hyvänä paimenena. Aihetta käsittelee myös Heinimäki saarnassaan:
– Meille kaikille tulee elämässä eteen ennemmin tai myöhemmin sellaisia vaikeita tilanteita, joista me emme selviä yksin. Silloin on hyvä muistaa, että Jumala on meidän puolellamme silloinkin, kun on kaikkein synkintä ja me itse olemme kaikkein heikoimmillamme.
Emilia Karuranga lukee päivän psalmin. Merimiespastori Jaakko Heinimäki kuuntelee. Kuva: Kaisa Halonen
Epävarmoina aikoina tarvitaan rituaaleja
Leena Maria Linnus ei päässyt tänä sunnuntaina messuun, mutta hän kertoo käyvänsä niissä säännöllisesti.
Euroopan parlamentissa kiinteistöistä ja logistiikasta vastaavana pääjohtajana työskentelevä Linnus on entinen isonen ja seurakuntanuori Tampereelta. Nuorena aikuisena hän suhtautui kirkkoon kriittisesti, mutta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ja elämän kriisikohdissa kirkosta ja uskosta on tullut hänelle yhä tärkeämpi.
Linnus on asunut Brysselissä vuodesta 1996, joten hänen hengellinen yhteisönsä on merimieskirkko. Messujen lisäksi Linnus käy hiljaisuuden retriiteissä, joita merimieskirkko järjestää katolisessa luostarissa lähellä Ranskan rajaa.
– Retriitit ovat olleet aivan huikean hienoja kokemuksia. Siellä pystyy hiljentymään ja käymään keskustelua Jumalan kanssa, Linnus sanoo.
Viikonloppu hiljaisuudessa on myös vastapainoa Linnuksen vaativalle työlle. Arkena hänen työpäivänsä saattavat venyä yli 12-tuntisiksi, ja usein hän tekee töitä muutaman tunnin myös viikonloppuisin.
Kun Ylösnousemuksen kappelissa adventtiaikaan lauletaan kauneimpia joululauluja, kirkkosali on Linnuksen mukaan aivan täynnä. Toinen tärkeä tilaisuus on kesän korvalla, kun lauletaan yhdessä Suvivirttä.
– Tällaisia rituaaleja ei pidä yhtään väheksyä. Juuri niitä ihmiset tarvitsevat varsinkin tällaisina epävarmoina aikoina.
Paitsi hengellinen yhteisö merimieskirkko on Linnukselle myös ruokakauppa, josta hän käy hakemassa suomalaisia elintarvikkeita.
– Korvapuusteja ostan joka kerta.
Leena Maria Linnus on asunut Brysselissä vuodesta 1996 asti. Kuva on vuodelta 2024. Kuva: Juha Roininen
Monet Brysselin suomalaisista ovat Linnuksen tavoin töissä EU:ssa tai sen liepeillä toimivissa organisaatioissa. Suurin osa heistä viipyy kaupungissa vain muutaman vuoden. Rotterdamissa on taas paljon opiskelijoita ja myös maassa pitkään, jopa vuosikymmeniä, asuneita suomalaisia.
Jaakko Heinimäki arvioi, että useimmat suomalaisista viihtyvät Brysselissä hyvin. Mutta vaikka he ovat kielitaitoista väkeä, hekin tuntuvat tarvitsevan paikkaa, jossa voi puhua ja kuulla suomea. Oman kielen merkityksen huomaa erityisesti silloin, kun keskustellaan isoista asioista ja ratkotaan ongelmia.
Heinimäki itse on asunut Brysselissä nyt kaksi ja puoli vuotta. Hän sanoo, ettei ole potenut varsinaista koti-ikävää, vaikka kaipaakin Suomessa asuvia aikuisia lapsiaan ja tuntee huolta ja välillä syyllisyyttäkin ikääntyneiden vanhempiensa vuoksi. Huoli iäkkäistä vanhemmista painaa hänen havaintojensa mukaan monia muitakin ulkosuomalaisia.
Merimiespastori Jussi Luoma keskustelee rippikoululaisten kanssa Brysselin merimieskirkolla. Syksystä asti kokoontuneessa ryhmässä on kaksikymmentä nuorta. Kuva: Juha Roininen
Rippikoululaisille kaikki on mahdollista
– Ehkä vähän jännittää, Emil Iivonen myöntää.
Hän on viime syksystä asti käynyt rippikoulua Brysselin merimieskirkolla. Kesäkuussa edessä on konfirmaatio, ja sitä seuraamaan ovat tulossa kummit Suomesta. Iivonen ei erityisemmin ole miettinyt, miksi lähti rippikouluun – se nyt vain on tapana, ja on kiva kokea se yhdessä omien kavereiden kanssa.
Rippikouluun kuuluu myös jumalanpalveluksissa käyminen. Emil Iivonen osallistuu messuun Ylösnousemuksen kappelissa. Kuva: Juha Roininen
Tänään edessä on loppukoe. Jussi Luoma lupaa, että kaikki pääsevät siitä läpi eikä kukaan joudu suorittamaan koetta yksin. Kännyköitäkin saa käyttää apuna.
Nuoret arvotaan ryhmiin, ja ryhmille arvotaan aiheet, joista heidän on tehtävä yhdessä tiivistelmät: Jumala, Jeesus, Raamattu, rukous ja sakramentit.
Koulumaailma on täällä ehkä kovempi, ja monilla nuorilla on kilpailullisia harrastuksia, jotka vievät aikaa.
Kurkistetaanpa vaikka Jumala-ryhmän työtä – mitä he löytävät puolessa tunnissa? Elina François kysyy Jussi Luomalta, missä Raamatussa onkaan se kohta, jossa sanotaan ”Let there be light”. Sitten hän löytää netistä kuvan renessanssimaalauksesta, jossa on hieman joulupukin näköinen harmaapartainen mies pilvien päällä, ja ryhtyy piirtämään sitä.
Elina François piirtää Jumalaa. Kuva: Juha Roininen
Samassa ryhmässä Vilho Lempa ja Kaapo Virtanen listaavat sanoja, jotka kuvaavat Jumalaa: Pyhä, Herra, Luoja, Isä / Äiti, Kanaemo, Kaikkivaltias. Ja numero 7.
Jussi Luoma on aiemmin työskennellyt seurakuntapappina Tampereella ja vetänyt siellä rippikoulua. Hän arvioi, että nuorten kysymykset ja huolenaiheet ovat Brysselissä aika samanlaisia kuin Messukylässä: sota pelottaa, ja ystävyys- ja seurustelusuhteet aiheuttavat niin iloa kuin murheitakin.
– Koulumaailma on täällä ehkä kovempi, ja monilla nuorilla on kilpailullisia harrastuksia, jotka vievät aikaa, Luoma lisää.
Brysselin rippikoululaisista monet ovat pienestä asti kasvaneet ympäristössä, jossa kielten ja kansallisuuksien moninaisuus on itsestään selvää. Osa on suomalaisista perheistä, jotka ovat ulkomailla vanhempien työn vuoksi, joillakin taas toinen vanhemmista on ulkomaalainen ja koti kaksikielinen.
– Jotkut saattavat kokea juurettomuutta, eivätkä oikein osaa sanoa, onko heidän kotipaikkansa Suomessa vai täällä. Toisaalta monet myös ajattelevat, että heillä on tulevaisuudessa mahdollisuus tehdä mitä vain.
Laura Hauspie ja Elena Veijola seuraavat, kun Vilho Lempa, Kaapo Virtanen ja Elina François esittelevät ryhmätyönsä tuloksia. Kuva: Juha Roininen
Myös asunnottomien joukossa on suomalaisia
Ulkosuomalaisten huolet ja ilot ovat tuttuja Piia Lännenpäälle, joka on työskennellyt Brysselin merimieskirkossa jo 17 vuotta. Sinä aikana ovat työkaverit ja esihenkilöt ehtineet vaihtua moneen kertaan, sillä tyypillisesti merimieskirkon palveluksessa ollaan vain muutama vuosi. Lännenpää aloitti vapaaehtoisena, ja nykyisin hän on johtava sosiaalikuraattori.
Hänen mukaansa ihmisten ongelmat ovat eri maissa samoja. Voi olla riippuvuuksia tai sairauksia itsellä tai perheessä. Jotkut kantavat huolta Suomessa asuvista läheisistään. Joskus Lännenpää on käynyt tapaamassa suomalaisia myös vankiloissa ja psykiatrisissa sairaaloissa.
– Vaikka suurin osa suomalaisista Brysselissä onkin hyvin toimeentulevia, täällä on myös asunnottomia suomalaisia. He saavat meillä ilmaisen ruuan ja pääsevät saunaan. Yritämme auttaa heitä palaamaan Suomeen, hoidamme paperiasioita ja muita järjestelyjä, Lännenpää kertoo.
– Täällä asuessani olen oppinut olemaan kiitollinen omasta kodista ja sängystä, sillä usein keskustaan lähtiessäni näen vähintään parikymmentä asunnotonta. Heitä nukkuu metroasemilla ja siltojen alla. On tietyt paikat, joihin viemme täältä hävikkiruokaa.
Brysselin merimieskirkko sijaitsee lähellä Euroopan unionin hallintokortteleita. Kuva: Juha Roininen
Lännenpää oli töissä silloinkin, kun Brysselissä maaliskuussa 2016 tehtiin kaksi pommi-iskua. Maalbeekin metroasema, jossa toinen isku tapahtui, on aivan merimieskirkon naapurissa. Silloin merimieskirkon työntekijät huolehtivat suomalaisten kriisiavusta. Merimieskirkolla on myös valmiina suunnitelmat, miten toimitaan, jos tai kun seuraava suomalaisia koskettava kriisi koittaa.
Autamme niitä, jotka eivät ole Brysselissä välttämättä omasta tahdostaan vaan esimerkiksi perheenjäsenen työn vuoksi.
Ei Lännenpään työ kuitenkaan ole pelkkää hätään ja kriiseihin reagoimista. Edellisiltana hän on järjestellyt pöytiä kirjatoria varten ja sovittanut rippikoululaisten kanssa alboja. Nyt varastosta kaivetut albat kaipaisivat vielä silittämistä.
– Ihan perustyötäni on olla tavoitettavissa. Juttelen kahvilassa ihmisten kanssa ja olen mukana kerhoissa, nuorten illoissa, rippikoulussa ja isoskoulutuksessa, Lännenpää luettelee.
– Mehän autamme täällä kirkolla niitä, jotka eivät ole Brysselissä välttämättä omasta tahdostaan vaan esimerkiksi perheenjäsenen työn vuoksi, eli lapsia, nuoria ja kotona olevia vanhempia. He elävät täällä ilman sitä verkostoa, joka heillä Suomessa olisi. Merimieskirkolla he tutustuvat muihin samassa tilanteessa oleviin. Tämä on semmoinen suomalaisten olohuone.
Brysselin merimieskirkko, Rue Jacques de Lalaing 33, on avoinna ke–pe klo 12–20, la klo 12–18 ja su klo 12–16. Suljettu 23.6.–5.9.
Rotterdamin merimieskirkko, ’s-Gravendijkwal 64, on avoinna to–pe klo 15–20, la klo 12–18 ja su klo 12–16. Suljettu 23.6.–20.8.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Korkeassa EU-virassa työskentelevä Leena Maria Linnus löysi hengellisen kodin Brysselin merimieskirkosta: ”Se on kuin iso luterilainen syli”
HengellisyysMessussa käyminen ja retriitit ovat Linnukselle tärkeitä, mutta merimieskirkko on kohtaamispaikka myös ei-uskonnollisille suomalaisille.
