– Eksistentiaaliset kysymykset ovat riivanneet minua nuoruudesta lähtien. Jokainen ihminen, joka pohtii niitä, on mielestäni kiinnostava, Laura Malmivaara sanoo. Taustalla Albert Ylistön akryyliteokset Key, Yellow, Cyan ja Magenta.
Näyttelijä Laura Malmivaara etsii irti päästämisen hetkiä
Valokuvatessaan toisen ihmisen kasvoja Laura Malmivaara näkee kysymyksen, jonka kanssa itsekin kamppailee. Uskallanko antautua ja olla läsnä tässä hetkessä?
Kaikki muu katoaa ympäriltä, kun Laura Malmivaara katsoo toisen ihmisen kasvoja kameran linssin läpi. Kuvattava puhuu jotakin, mutta Malmivaara ei kuule sitä. Keskittyminen kuvaustilanteeseen on vahvistanut näköaistia toisten aistien kustannuksella.
Malmivaara etsii hetkeä, jolloin kuvattavan kasvot rentoutuvat. Silloin ihminen on päästänyt irti pinnistämisestä, pelosta ja häpeästä ja antautunut kuvattavaksi.
– Ymmärrän tuota pelkoa, koska olen itse ihan samanlainen. On raskasta pitää yllä omaa mielikuvaa itsestä. On todella pelottava ajatus, että vain olisimme, ja sitten joku vielä valokuvaa sen, hän sanoo.
Kamera avasi luovuudelle väylän
Ensimmäisen järjestelmäkameransa Laura Malmivaara sai rippilahjaksi isältään Jouni Malmivaaralta. Hän ei tiennyt valokuvaamisesta mitään, mutta kokeileminen johti innostumiseen ja kuvaaminen vei mennessään.
Malmivaara ei kokenut olevansa perinteisillä tavoilla taiteellinen. Hän ei osannut piirtää eikä maalata, mutta kamera avasi luovuudelle väylän. Malmivaara alkoi tarkkailla ihmisiä ja tilanteita ja huomasi asioita, joita hän ei olisi muuten nähnyt.
– Valokuvaaminen sopi luonteelleni tosi hyvin, koska olen ollut pienestä pitäen nopea tarkkailija ja havaintojen tekijä. Kameran nopeat suljinajat tuntuivat upeilta. Niiden ansiosta sain rajattua näkemääni ja vangittua hetkiä, joita muut eivät nähneet.
Malmivaara liittyi kameraseuraan, osallistui kilpailuihin ja pääsi niiden kautta nuorten valokuvaajien leireille. Sukulaisten syntymäpäivien sekä rippi- ja hääjuhlien valokuvaaminen toi jo nuorena vastuuta ja itseluottamusta.
Tärkeältä tuntui myös itsensä unohtamisen kokemus, jonka Malmivaara tavoitti valokuvatessaan tai vedostaessaan kuvia Järvenpää-talon pimiössä.
– Elämään alkoi löytyä fokus. On todella nautinnollinen tunne unohtaa itsensä hetkeksi ja keskittyä toiseen ihmiseen.
Näytteleminen vapautti ilmaisemaan tunteita
Kameran avaamat mahdollisuudet veivät Malmivaaran Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan valokuvausta. Kysymys oman elämän suunnasta ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan.
– Koin oloni taideopiskelijana vaikeaksi. Minussa ei ollutkaan sitä jotakin, omaa sanottavaa. En kokenut olevani taiteilija, Malmivaara sanoo.
Kolmantena opiskeluvuonna Malmivaara sai roolin Tähtilampun alla -tv-sarjasta, jota esitettiin vuonna 1997. Pian kävi ilmi, että näytteleminen oli hänelle parempi keino käsitellä tunteita kuin valokuvaaminen, jossa varsinkin nuori valokuvaaja jäi helposti elämän tarkkailijaksi.
Yhtäkkiä joku antaa minulle luvan vain olla tässä, eikä tarvitse ylläpitää mitään.
– Laura Malmivaara
– Näytteleminen tuntui henkisesti vapauttavalta ja sai tunteet liikkeelle. Minulle oli uutta ilmaista itseäni keholla ja näyttää tunteita. Halusin sitä lisää.
Oivallus vei Malmivaaran Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin. Siitä alkoi tärkeä matka itsetuntemukseen, mutta samalla myös elämä kameran toisella puolella, toisten katsottavana.
Valokuvaajasta tulikin ihminen, jota valokuvataan paljon.
– Minusta otetut valokuvat ovat usein hyvin sovinnaisia. Mielikuva on jo valmiina, ja sitten tulen ja toteutan sen. Toivoisin, että minulta vaadittaisiin jotakin muuta kuin se hammashymy, jonka osaan kyllä antaa, Malmivaara sanoo.
Joskus valokuvaaja yllättää Malmivaaran sanomalla, että hänen ei tarvitse nauraa kuvassa. Sellaiset hetket ovat Malmivaaralle arvokkaita lahjoja.
– Yhtäkkiä joku antaa minulle luvan vain olla tässä, eikä tarvitse ylläpitää mitään. Ihanaa, kiitos!
Mutta sitten Malmivaara vakavoituu ja sanoo, että hän ei välttämättä pysty itse siihen, mitä toivoo omilta kuvattaviltaan.
– Kyse on jonkinlaisesta irti päästämisestä, siitä että uskaltaisin olla se, joka olen. Menen itsekin mukaan valmiiseen mielikuvaan, koska se on turvallista.
Draama näyttää omia pimeitä puolia
Suorittamisen ja paljaan tilanteessa olemisen välinen kamppailu on Malmivaaralle tuttu myös näyttelijänä. Parhaimmillaan näytteleminen on täydellistä antautumista, mutta pahimmillaan pelko jähmettää kaiken, mitä juuri siinä hetkessä on.
– Onnistuminen edellyttää sitä, että koen olevani turvassa ja henkisesti vapaa. On onnekasta, että siihen on sitä enemmän mahdollisuuksia, mitä vanhemmaksi tulen. En enää jaksa stressata niin paljon, hän sanoo.
Viime vuosina Malmivaara on tutkinut itseään ja havainnoinut elämää myös kirjoittamalla. Kirjoittaminen alkoi elokuvakäsikirjoituksen tekemisestä yhdessä silloisen puolison, ohjaaja Aku Louhimiehen, kanssa. Avioeron jälkeen kirjoittaminen auttoi häntä käsittelemään kipeitä tunteita.
Nopea temperamentti näkyy myös Malmivaaran kirjoittamisessa. Kun teksti lähtee, se lähtee ripeästi, ja koulussa opittu kymmensormijärjestelmä on tarpeen.
Draamaa kirjoittaessaan Malmivaara uskaltaa tuoda pimeitä puoliaan näkyviin ja olla suorempi kuin todellisessa elämässä.
– Siinä ei ole liikaa minua itseäni, omaa persoonaani välissä. Draama vaatii sopivasti etäisyyttä, hän sanoo.
Pienen muurahaisen suuri kysymys
Kaikilla kolmella – kirjoittamisella, näyttelemisellä ja valokuvaamisella – on Laura Malmivaaran elämässä tärkeä ja kyseenalaistamaton paikka. Kaikki kolme vievät hänet lähelle ihmisenä olemisen peruskysymystä, jota on vaikea pukea sanoiksi.
Lukiossa Malmivaara luki Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin filosofisia teoksia ja idän uskontojen pyhiä tekstejä. Ennen valokuvausopintojaan Malmivaara opiskeli yhden lukuvuoden teologisessa tiedekunnassa.
Se, uskonko Jumalaan, tuntuu liian pieneltä kysymykseltä.
– Laura Malmivaara
– Luin kaikkea sulassa sovussa. En ole koskaan löytänyt kysymyksiini yhtä vastausta, hän sanoo.
Malmivaara ei osaa sanoa, uskooko hän Jumalaan vai ei. Vastauksen puuttuminen ei haittaa häntä.
– Se tuntuu liian pieneltä kysymykseltä. Minua ovat työllistäneet enemmän ihmisen kuolemanpelko ja tarve kyseenalaistaa itseään sekä ajatus siitä, miten pieni muurahainen ihminen on tämän uskomattoman rakennelman keskellä.
Paluu körttiläisille juurille
Ihmisen pienuuden ja haurauden kysymykset vaivasivat Laura Malmivaaran sukulaisia jo 1800-luvulla. Hän kokee tiedon lohdulliseksi.
Malmivaara kuuluu isän puolelta tunnettuun herännäiseen pappissukuun. Lapsuuden sukukokoukset olivat körttiseuroja, joissa veisattiin Siionin virsiä. Puheissa käsiteltiin uskonnollisia ja hengellisiä kysymyksiä.
Körttiläiset sukujuuret tulivat Malmivaaralle uudelleen ajankohtaiseksi joitakin vuosia sitten. Aluksi hän löysi itsensä tutkimasta isänsä teologista kirjastoa, jota säilytetään perheen kesämökillä.
Kesällä 2017 Nilsiän Aholansaaressa esitettiin körttien historiaa käsittelevä näytelmä Tuulten leikkikalu. Malmivaara esitti näytelmässä Amanda Malmbergia, joka oli hänen isoisänsä isän, tunnetun körttipapin Nils Gustav Malmbergin puoliso.
Itsensä unohtamisen haaste
Lapsuuden muistoissa körttiläisten Jumala on suuri, mutta ihminen pieni ja kumarassa. Mielikuva kyyristelystä romuttui, kun Malmivaara eläytyi aikaisemmin eläneiden ihmisten tarinoihin.
– Löysin tutun ajatuksen itsensä unohtamisesta. Kyse ei ollutkaan siitä, että ihmisen pitäisi mennä köyryyn, vaan siitä, että luovumme haluamisesta ja tahtomisesta.
Ajatus jäi puhuttelemaan Malmivaaraa. Kyse on pohjimmiltaan samasta kamppailusta, jonka hän kohtaa näyttelijänä ja valokuvatessaan ihmisiä.
– Oma kokemukseni körttiläisyydestä on se, että minun ei tarvitse mitään, ei yhtään mitään. Ei tarvitse tehdä jotakin tai olla tekemättä, vaan jollakin tavalla luovuttaa, riisua vääränlainen yrittäminen. Kun siihen pystyisin, voisin elää loppuelämän vapaana.
Kuka?
Laura Malmivaara, 44, on Helsingissä asuva freelance-näyttelijä ja valokuvaaja. Malmivaaran perheeseen kuuluvat avopuoliso, kaksi omaa tytärtä ja puolison tytär.
Mitä?
Malmivaara on näytellyt muun muassa elokuvissa Levottomat (2000), Kuutamolla (2002) ja FC Venus (2005) sekä televisiosarjoissa Irtiottoja (Nelonen), Kotikatu (Yle TV1) ja Presidentti (Yle TV1).
Motto
Tässä hetkessä on kaikki.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
"Olen pohtinut, miten lyhyen ajan olemme täällä", sanoo rikosetsivää näyttelevä Pihla Viitala
Hyvä elämäNäyttelijä tutustui tv-sarja Karppia tehdessään poliisin murharyhmän työhön. Kuoleman parissa työskentelevästä roolihahmosta oli saatava uskottava.
